Yksi vuosi takana

Vem kan segla förutan vind, vem kan ro utan åror,
vem kan skiljas från vännen sin utan att fälla tårar?
Jag kan segla förutan vind, jag kan ro utan åror,
men ej skiljas från vännen min, utan att fälla tårar.

Esikoistyttäremme syntymästä ja kuolemasta tuli eilen kuluneeksi vuoden päivät. Suru ja ikävä ovat edelleen läsnä joka päivä, välillä enemmän välillä vähemmän. Varsinkin nyt poikamme syntymän jälkeen on myös esikoinen ja hänen syntymänsä ollut paljon mielessä osittain jo siitäkin syystä että synnytykset olivat niin samanlaiset. Molemmat synnytykset käynnistettiin, ne kestivät noin 5 tuntia ja lapset syntyivät lähes samaan kellonaikaan, esikoinen klo 21.21 ja pikkuveli klo 21.10. Jopa epiduraalin laittanut lääkäri oli sama molemmissa synnytyksissä.

Vieläkin minun on välillä vaikea uskoa koko tapahtunutta todeksi. Vaikeinta on ollut hyväksyä se tosiasia etten pysty mitenkään muuttamaan tapahtunutta vaan se tulee seuraamaan mukanani lopun elämää. Kuolema on niin lopullista kaikin tavoin. Joka kerta kun joku kysyy montako lasta minulla on joudun miettimään mitä sanon sillä asiasta kertominen saa kysyjän usein kovin vaivaantuneeksi. Mutta toisaalta tuntuu pahalta olla kertomatta ihanasta pienestä tytöstä joka opetti minulle mitä äidinrakkaus on vaikken koskaan saanut tilaisuutta tutustua häneen paremmin.

Vaikka tapahtunutta ei ikinä tule täysin ymmärtämään eikä sen yli pääse niin sen kanssa on kuitenkin oppinut elämään. Ja enkelitytön ihanan pikkuveljen odotus ja syntymä ovat ilman muuta helpottaneet oloa kun kaiken kurjuuden keskellä on ollut jotain niin hienoa josta iloita. Jokaisella pilvellä taitaa tosiaan olla se hopeareunus.