Miten kiusaaminen on vaikuttanut elämääni? Kiusaaminen alkoi joskus 7-luokalla, se oli syrjintää, muiden manipulointia minua vastaan, henkistä, eli koen että sitä pahinta. Joskus huutelua, nimittelyä ja yritetty jopa joskus läpsiä, mutta pahimpana koen, että se oli sitä ulkopuolelle jättämistä, ei otettu ryhmään, kiusattiin jos oli erilainen eli ujo, en ole koskaan tykännyt olla äänessä paljoa, enkä varsinkaan huomion keski-piste. Kiusaaminen aiheutti sen,että joutui olemaan negatiivisen huomion keskipisteenä ja siitä on myös jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko tullut. Koin silloin todella suurta häpeää siitä että minua kiusattiin, sen takia en siitä uskaltanut kellekkään kertoa, vaikka eihän se uhrin vika ole. Joskus muistan kyllä,että kerroin äidilleni ja kiusaamiseen yritti muutama aikuinen puuttua, tuloksetta, jotenkin vain se pahenti asiaa. Koska paikkakunta oli pieni, se tuntui vain pahentavan tilannetta ja koin juorujen yms liikkuvan. Minulla ei ollut  yläasteella kavereita, paitsi yksi joka oli ehkä tämän kiusaamisen kaikken pahin juuri. Myöhemmin osasin onneksi pistää välit poikki. Yläasteen lopussa melkein kaiken vapaa-ajan vietin perheeni kanssa, äidin ja isän ja sisarusten, se toi jotenkin turvaa, mutta sittemmin on tuntunut että minulla on nuoruus jäänyt elämättä kun teininä olin vain perheen kanssa, enkä niinkuin muut nuoret käynyt missään, mutta kenenkä kanssa sitä olisin käynytkään. Se mikä silloin tällöin oli parasta,että sain viettää joskus aikaa ihanan lapsiperheen kanssa, joiden pojan kummi minusta tuli 17 vuotiaana ja se on kyllä tuonut valoa ja iloa päivääni monesti! Yläasteen loputtua menin kymppiluokalle, josta sain seuraa ja kavereita ja seurustelin ekan kerran. Kiusaamisesta on jäänyt siis jälki kuitenkin, jonka takia mm. koen että sosiaaliset suhteet on minulle ajoittain todella vaikeita, vaikka olenkin empatiakykyinen ja sosiaalinen tarvittaessa, tarvitsen myös paljon omaa aikaa ja tilaa, jotta saan ladata akkuja ja levätä, jotta jaksan taas ihmissuhteita. Sekin on ollut myös vaikeaa koska monella on jo esim.17.vuotiaana vakiintunut kaveripiiri, mutta minulla ei ollut, ja olen joutunut etsimään kavereita vasta näin aikuisiällä. Koen että aikuisena joukkoon pääseminen on todella vaikeaa. Vielä tänä päivänäkin koen, että minulla ei sellaista piiriä ole, joka on jotenkin todella harmi, että olen aina vain kahden kesken kaverin kanssa. Mutta toisaalta en tiedä miten pärjäisin isossa ryhmässä.  Uskon kuitenkin,että koko ajan opin ihmissuhteista uusia asioita. Minulla on myös ilmennyt yläasteen jälkeen ahmintahäiriötä, joka on pahmmillaan ollut päivittäistä, mutta nyt onneksi jo helpottunut. Masennus on myös alkanut kiusaamisen jälkeen, samoin uniongelmat, joko en nuku ollenkaan, tai sitten olen todella väsynyt ja nukun liikaa.  Joskus on taas normaaleita öitä. Masennukseen on onneksi jo apuja. Mutta joskus todella hankalaa, koska minulla on myös suuria mielialan vaihteluita. Olen näin aikuisiällä oppinut vasta ottamaan psykologien yms asiantuntijoiden avut vastaan. Saatan olla todella positiivinen ja iloinen ja ylienerginen, sitten ihan normaali ja kohta alavireinen, nämä kaikki voi tapahtua tunnin sisään ja tämä jos mikä on itsestäni todella pelottavaa välillä. Kadun nykyisin että en silloin teininä ottanut vastaan apuja ja salasin kiusaamisen, koska jos näitä asioita olisi käsitellyt silloin, olisi varmasti monet asiat paljon helpompaa. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan ja on tärkeää  muistaa antaa itselleen aikaa! Olisi kiva kuulla teidän muiden kokemuksia millaista kiusaminen on ollut ja miten se on vaikuttanut teidän myöhempään elämään?