Erälokin tämän viikon jaksossa puhumme retkimentaliteetista ja siitä, että välillä matkalla ja vaelluksella on ihan kamalaa. Niin kamalaa että tekee mieli polttaa reppu ja heittää se suolle ja sitten liftata lähimpään pubiin. Kun kamat on viidettä päivää putkeen märät ja on reisiin asti kurassa, on vitsit noin yleisesti aika vähissä. Onneksi vuosien varrella on tullut keksittyä erilaisia keinoja tsempata heikolla hetkellä, ja täydellinen soittolista on keinoista ehkä jopa paras. Vuosien ajan olen valikoinut Spotifyn soittolistoista pari ja siirtänyt ne offline-tilaan, jotta niitä voi kuunnella vaikka puhelin olisikin lentokonetilassa ja siten säästäisi akkua. Koska olen kuunnellut samaa listaa jo useamman vuoden, on moniin kappaleista ehtinyt kiintyä jo melko lailla ja nyt niistä tulee ensisijaisesti mieleen ne kaikki kerrat kun on aikaisemminkin kiivennyt mahdottomalta tuntuvan ylämäen ylös. Ja se jos mikä tsemppaa! Itse soittolista löytyy täältä, mutta tässä tarinoita muutaman tärkeimmän kappaleen taustoilta. 

Rachel Platten - Fight Song

Kuuntelin tätä elokuussa 2015 ensimmäisellä vaelluksellani. Viimeisenä päivänä veto oli vähissä, ja olin tarponut jo kaatosateessa ensin mäennyppylää ylös ja sitten alas. Päivä alkoi olla jo loppusuoralla kun soittolistalta tuli tämä, ja samalla tajusin että päivän viimeinen nousu - ja samalla koko vaellukseni viimeinen huippu ja sinne vievät pitkospuut ovat edessä. Väsymyksestä huolimatta, tai ehkä juuri siksi purskahdin ensin itkuun ja sitten nauruun, ja kiipesin viimeisillä voimilla huipulle ylös. Aina ennen jyrkkää nousua soitan tämän ja ajattelen että minuahan ette kukista. 

Teagan and Sara, The Lonely Island- EVERYTHING IS AWESOME!!!

Toukokuussa 2015 olin kävelemässä Camino de Santiagolla Espanjan halki. Vaikka reitti itsessään on melko helppo, oli silloinkin välillä uupuneita hetkiä. Kävelin pari päivää amerikkalaisen tytön kanssa yhdessä ja hän vinkkasi tämän timanttisen kappaleen. Yhteisinä päivinä kävelimme yhdessä ja lauloimme tätä ääneen. Aina edelleenkin kun kyseinen kappale tulee vastaan, alkaa hymyilyttää ja naurattaa ja muistelen aina sitä tyttöä. Ja mahdollisuuksien mukaan laulan mukana. 

Idina Menzel - Let It Go

Helmikuussa 2017 suuntasin Pohjos-Norjaan Altaan "tekemään gradua". Eli retkeilin päivät ja litteroin haastatteluja iltaisin. Altasta pääsee näppärästi retkeilemään vuonoille ja vuorille ihan jalkaisinkin ja usein päivisin olin lumenpeittämillä kallioilla ainoita kulkijoita. Kuuntelin Frozenista tuttua kappaletta ja kuvittelin itseni oman elämäni Elsaksi. Lumi pöllysi ja artkinen merituuli pörrötti hiuksia kun kiipesin ylemmäs ja ylemmäs näkemään koko vuonot. Illalla taivaalla tanssi vihreät valot ja kiskoin kaikki omistamani vaatteet päälle ja juoksin ulos. Otsalampun valossa kompuroin lumessa kalliolle ja makaamaan selälläni lumikinokseen katsomaan revontulia. Elsa oli onnellinen. 

Ellinoora - Minä elän

Kesällä 2017 kävelin Pohjois-Englannissa, ja olosuhteet olivat kauniisti sanottuna haastavat. Yhtenä päivänä matkaa oli jäljellä vielä hyvä tovi ja olin jo täysin ryytynyt. Vettä satoi kaatamalla niin että polku oli jo ajat sitten muuttunut joeksi. Heinikkoista vettä virtasi jo vaelluskenkiin nilkoista sisään. Sitten kuulin tämän ja ensin purskahdin väsymyksestä ja uupumuksesta itkuun, ja sitten tilanteen absurdiudesta johtuen nauruun. Kyyneleet virtasi kun jatkoin ylämäessä kahlaamista, mutta tunteenpurkauksesta sai hyvin energiaa selvitä kotiin asti. 

screen_shot_2016-11-14_at_21.19.38.png

Vuosi 2017 oli rankkaa tarpomista, ja sen huomasi myös blogista. Ei paljon kiinnostanut. Kaiken muun lomassa suurin piirtein kaikki muu kiinnosti enemmän kuin minkään kirjottaminen, vaikka aina välillä inspiraatio hetkellisesti iskikin - vain kuollakseen kaiken muun lomassa.

Vietin loputtomia tunteja gradun kanssa. Gradu esti kaiken muun elämän, ja käytin gradua verukkeena myös silloin kun olisin oikeasti voinut tehdä jotain mutten vain halunnut. Gradu ei kuitenkaan estänyt yhtään matkaa, joten teeskentelin lukevani, litteroivani ja kirjoittavani eri maissa ja eri mantereilla.

Lopulta gradu tuli kuitenkin tehtyä ihan siedettävästi, ja vaikka ensimmäiset viikot tuntui huojentuneelta, näin jälkikäteen valmistuminen ei tunnu juuri miltään. Suosittelen silti.

Aikuistumisen puuskassani ostin myös asunnon ja perkasin edelliseen asuntoon kerääntyneet vuosikertarojut. Minä ja muuttokuorma muutettiin Töölöstä Kallioon, ja vaikka puhuttelen koko kesän ja syksyn kestänyttä remonttia Mordoriksi, en silti vaihtaisi mitään pois. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä onnellisempi omasta kodista olen. Lopulta vaihdoin vielä työpaikankin. Haikein mielin jätin maailman ihanimmat työt ja rakkaimmat työtoverit, jotta voisin kehittyä ammatillisesti ja oppia uutta. Vaikka uusissa töissä toisinaan koenkin olevani työntekijöistä turhin ja hyödyttömin, uuden oppiminen ja oman osaamisen laajentaminen tuntuu silti kaiken rämpimisen arvoiselta. Puhumattakaan siitä vapaudesta kun stressi ja paineet ei enää koko ajan kurista kurkkua. Hyvästi jatkuvat työmatkat, hyvästi yöhön asti jatkuvat työt, hyvästi tunne siitä ettet ikinä ole tarpeeksi hyvä. Toki tämähän saattaa muuttua kun asema työyhteisössä vakiintuu, mutta toistaiseksi nautin siitä että energiaa on muuhunkin kuin vain selviytymiseen. Siksipä tälle vuodelle onkin kaikenlaista! Kirjoittamatta on useita juttuja viime vuoden matkoista ja vaelluksista. Reittejä on vaeltamatta. Yksi jännittävimmistä on Eräloki-podcastimme retkeilystä, vaeltamisesta ja mimmienergiasta. Podcast löytyy mm iTunesista ja SoundCloudista nimellä Eräloki.

Kevään aikana puhutaan ainakin siitä, millaista on retkeillä kun kaikki olettavat että nuorena yksin vaeltavana naisena totta kai olet jatkuvasti peloissasi, onko naisten ulkoilu- ja urheiluvermeiden pakko olla pinkkejä ja mitä sitten kun retkellä on kamalaa ja kengät haisee viidettä päivää putkeen suolta. Mistä muusta haluaisitte kuulla timanttiset mielipiteemme?

Marraskuussa 2016 elettiin synkkiä päiviä. Päivät oli pimeitä ja omat ajatukset sitäkin synkempiä. Heikolla hetkellä menin ja ostin Norwegianilta halvat lennot. Halpoja lippuja oli Nizzaan ja ties minne lämpimään, mutta kun näin melko halpoja lippuja Pohjois-Norjaan Altaan, näin jo kuinka kiipeän vuorta ylös ja se oli menoa se. Vasta seuraavana päivänä pyysin töistä muutaman päivän vapaaksi. 

Helmikuussa pakkasin rinkkaan villakerroksia. Tarkoitus olisi vaeltaa päivisin ja litteroida graduhaastatteluja iltaisin. Jokainen jolle kerroin suunnitelmasta nauroi, ja vannoi että ennemmin vietän aikaa kylän baareissa kääriytyneenä villapaitaan ja kalastajia naaraten. Ehkä uskoin siihen vähän itsekin. Perillä odotti pikkuruinen kylä vuonojen ympäröimänä. Viime päivinä oli ollut lämmintä ja lumi oli sulanut ja sitten jäätynyt. Päälle oli tietysti satanut uutta lunta. Lähetin kotiin viestejä joissa kerroin olevani voitolla jos luut eivät katkea matkan aikana. 

Ensimmäisenä aamuna pakkasin repun ja suuntasin ensimmäiselle kukkulalle kohti Komsaa. Lumi narskui kenkien alla kun reippaat norjalaiset hiihtivät ohi vasemmalta ja oikealta. Huipulla tuuli niin että hyvä kun pystyssä pysyi. Tuulen ja lumen keskellä on pikkuinen postilaatikko jonka vihkoon voi kirjoittaa nimensä. Kuuntelen repeatilla Frozenista tuttua Let it go:ta ja kuvittelen itseni Elsaksi. Ainakin on lähes yhtä kylmä. Kun aloitan matkan alas kukkulalta, on kaksi nuorta norjatarta kiivennyt perässäni eväsretkelle. Tervehdin tyttöjä ja liukastun lumen alla olevaan jäähän ja kaadun suorilta jaloilta naamalleni. Huomaavaisuuttaan tai vittumaisuuttaan tytöt eivät kuitenkaan kysy onko kaikki hyvin. Laskeudun kukkulalta alas ennätysvauhtia. Illalla litteroin haastatteluja enkä puhu kenellekään.

Seuraavana päivänä on pilvistä ja taivas on lumesta sakeana. Huonon näkyvyyden vuoksi päätän suunnata metsäreiteille jotka ehkä eivät ole kovin liukkaita. Liukasta ei ollut, mutta sen sijaan kahlasin polveen asti olevassa lumessa. Iltapäivällä syön jättimäisen pizzan ja nukun onnellisena päiväunet. 

Illalla ikkunasta näkyy jotain vihreää ja puen päälle kaikki omistamani vaatteet ja säntään ulos. Kiipeän hotellin vieressä olevalle pikkuiselle kukkulalle katsomaan taivaalla tanssivia revontulia. Otsalampun valo sammuu kun patterit palavat loppuun keskiyön pakkasessa, mutta ylemmäs on kiivettävä. Lopulta makaan selälläni lumisella kukkulalla ja hengitän pakkasilmaa. Ajattelen sitä kuinka huono idea äidin mielestä yksin pimeässä liukaalle kalliolle kiipeäminen on. Mutta vaihtoehtoja ei ollut!

Kolmantena aamuna kävelen kylän eteläpuolelle. Ohitan kirkkoon meneviä norjalaisia ja viitteitä paikallisiin saamelaisiin. Polku Hjemmeluftille lähtee kirjaimellisesti jonkun takapihalta, ja vuoren päältä näkee koko Altan pienen kaupungin. Näkee lumihuippuiset vuonot ja kuulee haukkuvat huskyt. Paluumatkalla näen toiselle vuorelle vievän pikkuisen polun. Voisin lopettaa seikkailun tähän ja palata turvallisesti kylään, tai voin lähteä kapuamaan ylös tuntematonta vuorta. Lumessa olevat askeleet ovat tuoreita, joten jonkun on täytynyt kiivetä täällä sitten eilisen lumimyräkän. Polku nousee ylös ja ohittaa sen korkeuden, jossa puut muuttuvat vain vaivaisiksi tunturipuiksi. Kun kiipeää vielä ylemmäs, ei puita ole enää ollenkaan. Puolimatkassa rinnettä alas tulee vanha mies joka näyttää hämmentyneeltä nähdessään reitillä jonkun. Tervehdimme nopeasti ja jatkan matkaa ylös. Jossain vaiheessa takaisin kääntyminen alkaa tuntua hyvältä idealta, mutta huippu näyttää olevan niin lähellä että on jatkettava. Huipulla tuulee niin että kun selkänsä kääntää niin omat jäljet ovat jo hävinneet tuuleen. Kirjoitan huipulla olevaan vihkoon nimeni, ja vihkon mukaan olen ensimmäinen huipulla sinä aamuna käynyt. Mistähän se mies sitten oikeen tuli? Nimettömän vuoren huipulta näkyy koko Alta. Kaikki tuntuu taas mahdolliselta ja siltä että pystyn mihin vaan.

Kotiin palaan haastattelut litteroituna, vuoret valloitettuna ja inspiroituneena.