Tuuleen huutelua Lontoossa

Paljastus: en näin kolmannenkaan visiitin jälkeen tunne Lontoota lainkaan. En tiedä miksi, mutta jostain syystä en saa kaupungista mitään otetta. Lontoo huokailee vähän kyllästyneenä ja kaiken jo nähneenä että tuokin tuossa jotain kun minä huutelen hyytävään tuuleen. En osaisi osoittaa kartalta yhtäkään nähtävyyttä (jos niitä ei siis hostellista noukittuun turistikarttaan olisi merkattu valmiiksi). Ilman armasta matkaseuraani hortoilisin kylillä varmaan vieläkin. 

Onneksi kaikkien kaupunkien ei tarvitsekaan tuntua kotoisilta heti (tai ikinä). Vieläkin lohdullisempaa on kuitenkin se, että koska kaupunki on täysin tuntematon, on se myös täynnä mahdollisuuksia. Täynnä meinaan joulukoristeita ja museoissa vellovaa väkeä. Joulumarkkinoita Thamesin varrella. Kirjamarkkinoita. Pubeja ja kapeita katuja. Korttikauppoja joista on pakko ostaa vähintään 10 postikorttia. Vähintään. 

Hervottomia asetelmia iltapäiväteen aikaan. Sellaisia jotka saavat kahvifanaatikon hetkeksi pitämään teestä. Tuulessa heiluvia viirejä Camdenissa. Uudenvuoden aaton juhlakansaa ja hillopurkista tarjottuja drinkkejä. Uudenvuoden päivän paraatia joka tanssii, marssii ja ratsastaa pitkin kaupunkia. Marssibändejä jotka vähän liikuttavat seurueen kumpaakin osapuolta. Kolmen ruokalajin illallisia. Nauramista ja muroja keskellä yötä. 

Lopulta ostin vinon pinon postikortteja, mutta päädyinkin lähettämään vain kortteja olemassaolevasta kokoelmastani. Kerroin korteissa että kaupungissa tuulee mereltä ja taloissa on sisälläkin hyytävää, mutta että joulumarkkinoilta saa vielä kuumaa glögiä. Että vuodenvaihteen karkelot näyttävät kestävän kolme päivää, ja että paraatin tunnelma liikuttaa vähän. Ja että kun juhlat on ohi niin kaduille jää vielä kimaltava konfetti. Ja se kylmä tuuli, joka on vielä Helsinginkin tuulta hyytävämpi. 

Pari päivää kotiinpaluun jälkeen saan tämän: 

tää perhe