Urheilua ranskalaisittain

Minä en ole millään tapaa urheilullinen. Useammin kuin kerran vuosien aikana on seuralainen revennyt nauruun kun kerron olevani menossa salille tai aikovani urheilla. Koska minähän en vaikuta yhtään urheilulliselta, right? Aion tulkita sen niin että pää on liian pilvissä ja olen liian kiinnostunut kulttuurista voidakseni uhrata vaivaista aikaani jumppatunteihin. Todellisuudessa olen vaan paljon kiinnostuneempi kirjoista, Netflixistä, kulttuuririennoista ja juustosta kuin Elixian tai minkään muunkaan instanssin jumppatarjonnasta. 

Välillä sitä kuitenkin miettii että pitäsköhä sitä nyt kuitenki. Kokeiltu on jumpat, lenkit ja joogat (yök). Viime vuosina burleski on ollut ainoa minne olen mennyt innokkaasti, kaikki muu on ollut enemmän tai vähemmän pakkopullaa. Kunnes keksin äänikirjat ja tajusin että kirjoja kuuntelemalla unohdin urheilevani koska keskityin kirjaan. Kun Wild-kirjan Sheryl kulki Amerikan halki, kiroilin minä juoksumatolla ja haaveilin road tripistä Yhdysvaltojen länsirannikolla (rahoitus, missä olet?). Kun Bill Bryson The Lost Continentissa ajoi halki pienten keskilännen kaupunkien, kyykkäsin ja nostelin painoja kuin viimeistä päivää ja ajattelin kuinka monet kirjan pystyyn kuolleista pikkukaupungeista kuulostivat niin tutuilta. Kun Serialissa tutkitaan Baltimoren murhamysteeriä minä poljen huomaamattani kuntopyörällä puoli tuntia. 

Huomaan tässä olevan jotain hyvin ranskalaista. Kun me suomalaiset mennään salille, hikoillaan ja puhistaan koska urheilla on pakko, tulee ranskalainen salille tunnelmoimaan. Kun suomalainen stressaa ja hokee eikipuueihyötyy, hölkkää ranskalainen muutaman minuutin huulet punattuina ja poistuu sitten tyytyväisenä paikalta. En ole ihan varma mihin tässä suomalaisen ja ranskalaisen urheilijan jatkumolla sijoitun, mutta ehkä olen sittenkin ranskalaisempi kuin olen kuvitellut. Ainakin olen onnistunut lopettamaan urheilusta stressaamisen ja assosioimaan siihen ensisijaisesti positiivisia asioita.

Nyt huomaan odottavani salille pääsyä lähes yhtä paljon kuin sipsien syömistä. Odotan salille pääsyä toki urheilusta irtoavien endorfiinien takia, mutta ennen kaikkea koska kirjoja kuunnellessani rauhoitun paremmin kuin missään. Kahden tunnin ajan keskityn johonkin hian muuhun kuin itseeni ja omiin ongelmiini. Kisahallin salista on tullut meditaation paikka, jossa vietän aikaa kuuntelemalla tarinoita maapallon toiselta puolelta. Menen salille usein vihaisena, stressaantuneena tai väsyneenä, mutta lähden joka kerta onnellisena, rentoutuneena ja rauhoittuneena.

Huono puoli vaan on se että nyt on pakko ostaa vanha ja kuppainen auto ja ajaa Pohjois-Amerikan halki.

PS. Samalla salilla käyvästä kuumasta miehestä tuli juuri match Tinderissä – uhka vai mahdollisuus?

*

Äänikirjoja voi Suomessa kuunnella mm Audiobooksin kautta.