Ihana, kummallinen Liechtenstein

Kun Berliini käy ahtaaksi ja messut loppuvat, suuntaamme joukolla syömään. Aamun tunteina pakkaan rinkan loppuun ja suuntaan junalle. Minä ja kaupunkilaiset olemme taas tehneet vaihdon. Väki tulee baareista kotiin kun minä jo suuntaan junalle. Kun herään on pilkkopimeää ja epäilen omaa mielenterveyttäni. Mitä kauemmaksi juna kulkee kohti Liechtensteinia, sitä korkeammalle aurinko nousee. Sitä selvemmin muistan miksi haluan viettää tänään 10 tuntia junassa. Mäet muuttuvat kukkuloiksi, kukkulat kallioiksi ja kalliot koko ajan korkeammaksi kohoaviksi vuoriksi. Kun vuorten huippuja peittää lumi, olen perillä. 

Perillä kadut ovat väljiä ja vuoret korkeita. Joen toisella puolella on Sveitsi. Vuorien toisella puolella Itävalta. Tällä pienellä postimerkinkokoisella alueella on maailman kuudenneksi pienin valtio. Koko maa on yhtä mäkeä. Alkuillan hämärässä vuoret hohtavat auringossa. Kesällä täällä on kaunista, ajattelen ja poljen pyörällä eteenpäin. Ohitan kiinni olevia ravintoloita ja hämmentävän monta tatuointipaikkaa. Ohitan pihoja joilla on kummallisia patsaita ja pihoja joilla on aitauksessa kourallinen kanoja. 

Pimeässä illassa vuoret maastoutuvat pimeyteen. Vain lumenpeittämät valkoiset huiput erottuvat vasten tummaa taivasta. Näin paljon tähtiä en ole nähnyt aikoihin. Tänään nukuttaa hyvin. 

Seuraavana aamuna suuntaan vuorille taidemuseon kautta. Bussissa on minä, eläkeläisiä ja väkeä menossa laskettelemaan. Hiihtokeskuksen kappelin kulmalta pääsee metsään vaellusreitille, joka kulkee vuoren reunaa pitkin. Missään ei reittejä ole merkitty näin hyvin, eikä missään lumi ole näin kirkasta ja hohtavaa. Korkealta vuorilta näkee kauas Sveitsin puolella oleville vuorenhuipuille asti. On retkeilymajoja, joiden edustalla väki syö eväitä. On mies jonka suksia vetää koira. Reittejä on kilometritolkulla, mutta näin talvella ilman lumikenkiä on turvallista kulkea vain parilla reitillä. Sellaisella, jonka varrella lapset tekevät lumiveistoksia. Ja sellaisella, jonka voi alamäkeä tultaessa laskea pulkalla. Kaikkea sitä. Kun majatalon eteen lampsii jostain kaksi alpakkaa, ei kukaan edes räpäytä silmiään. 

Salaa olin vähän toivonut että vaeltaessa saisin selkeyttä omaan elämääni. Siihen mitä oikeastaan haluaisin tehdä. Lopulta en jaksa ajatella edes sitä. Haluan vain kiivetä vielä vähän korkeamman kukkulan laelle. 

Viimeisenä yönä olen hostellin ainoa asukas. Illalla hostellin omistaja tekee eväät valmiiksi kuultuaan että lähden aamulla aikaisin junaan. Pussista löytyy kaksi valtavaa voileipää, kovaksi keitetty kananmuna, vesipullo ja Toblerone-pötkö. Ehkä se säälii minua pitkän junamatkan takia, ajattelen. 

Myöhemmin tajuan että luultavasti se säälii lähinnä auringosta punottavaa naamaani. Kiitos tästä päivästä. 

*

Liechtensteinista on oivallisesti kirjoittaneet myös Adventurous Kate ja Girl about the Globe.