Kun matkalla ei olekaan kivaa
Grazissa eksyn ensimmäisenä kahvilaan syömään suklaakakkua. Kakusta, latesta ja ihanasta baristasta huolimatta ensimmäistä kertaa matkalla alkaa uuvuttaa. Jatkuva tien päällä oleminen ja uuden omaksuminen vie voimat. Tästä ei matkaoppaissa puhuta. Näinä hetkinä koko matkustaminen vituttaa. Sataa jo toista kaupunkia putkeen ja varpaat on koko ajan kylmät ja märät. Sitä turhauttaa ja väsyttää, mitkään suunnitelmat eivät toteudu ja tekisi mieli lukittautua hostellin vessaan syömään sipsejä. Hostellit ovat täyteen buukattuja ja jos eivät ole, niin ne ovat täynnä raivostuttavia teinejä. Sitä saa hetkellisen meltdownin kun hostellit hupenevat silmissä ja mielikuvissa vessassa on minun ja sipsipussin mukana myös iso pullo viiniä.
Matkan ensimmäinen viikko on ihana, silloin kaikki jaksaa innostaa. Seuraavalla viikolla oman tilan puute alkaa turhauttaa ja vaatteilla pelaamiseen alkaa mennä hermo. Kaikki alkaa haista vähän ummehtuneelta rinkassa. Kaupungit alkavat muuttua puuroksi ja matkapäivistä tulee suosikkeja, sillä silloin on kunnolla ohjelmaa eikä tarvitse miettiä. Voi vaan pakata, taivaltaa, purkaa rinkkaa ja pakata sitten taas. Junassa on parasta, silloin on välitilassa jossa ei voi muuta kuin istua ja tuijottaa vuoria junan ikkunasta. Kapungissa täytyy kulkea, innostua ja kokea kaikki mahdollinen. Koko ajan pitää yrittää, etenkin kun matkalla on yksin eikä vastuuta voi jakaa kenenkään kanssa. Sitä alkaa himoita kummallisia asioita, juoksulenkkejä ja pyykinpesua. Sitä että koko päivän voisi viettää kotona. Ettei tarvitsisi miettiä että pitäskö sitä nyt olla sosiaalinen.
Ja kuulkaa, se on ihan ok. On ihan okei ettei matkan jokaisesta hetkestä nauti.
Pitkä matka alkaa usein elää omaa elämäänsä, ja siihen kuuluu väistämättä myös vastoinkäymisiä. Silloin pitää hidastaa tahtia ja toimia tunnelman mukaan. Istua kahviloissa lukemassa kirjoja ja olla potematta huonoa omatuntoa siitä ettei tänäänkään tullut katsottua yhtään nähtävyyttä eikä tullut tavattua yhtään uutta ystävää. Silloin mennään pienempiin kaupunkeihin, sinne missä muutkin ovat yksin. Varataan majoituspaikkoja joissa voi viettää aikaa muutenkin kuin nukkumalla. Kun maailma tuntuu pahalta paikalta, ei ehkä kannata mennä hostelliin jossa kymmenhenkiset ryhmät teinejä pitävät bileitä. Silloin vetäydytään pieniin ja kotoisiin paikkoihin, joissa omistaja kysyy aamulla tuleeko kahviin maitovaraa. Saksaksi.
Niinpä aikani meuhkattuani ja viha-listoja kirjoitettuani rauhoitun ja alan toimia taas järkevästi. Kuljen kaupungilla kahvilasta toiseen, näyttelystä toiseen vältellen sadetta ja ostaen välillä kengät. Eli teen juuri niitä juttuja joita kotonakin teen. Ja kyllä tuntuu taas kevyemmältä ja kotoisammalta. Junan suunnatessa Salzburgiin alkaa tuntua jo toiveikkaammalta.
