Kun matkan haluaisi jatkuvan ikuisesti

 

Kun juna lähtee Grazista kohti Salzburgia on taivas sininen ja vuorten huiput valkoisia. Vuoret ulottuvat korkealle, pilvien läpi ja minä uppoan syvemmälle matkan ensimmäiseen oikeasti mukavaan penkkiin. Vastapäätä istuu noin ikäiseni tyttö, ja vasta lipuntarkastajan käytyä paikalla selviää, että molemmat olemme Suomesta. Vain suomalaiset voivat tyynesti istua vastakkain tunnin puhumatta mitään, vaikka molemmat ovat matkalla selvästi samalla asialla. Seikkailemassa ja ottamassa maailmaa haltuun. 

Perillä Salzburgissa vaellan kaupungin toiselle puolelle suuren kallion päällä olevaan hostelliin, ja juuri kun aion lähteä tutustumaan kaupunkiin, repeää taivas totaalisesti. Sade lakkaa seuraavan kerran seuraavana aamuna. Varpaat ovat kylmät ja mieli matala. Kaupunki on kaunis, mutta tekee mieli käpertyä villasukkiin ja nukkua vuorokauden ympäri. Jälleen istuessani kahvilla ja pidätellessäni sadetta kirjoitan listan asioista jotka turhauttavat juuri nyt:

paikat jotka mainostavat wifiä mutta joissa netti ei kuitenkaan toimi

paikat joissa wifiä ei ole lainkaan

jatkuva sade

märät varpaat

oma nettiriippuvuus

Sitten päätän keskittyä positiivisiin asioihin ja uhmaan sadetta. Salzburgin linnan pihalta löytyy yllättävä ilmainen langaton netti (käy myös ei-niin-yllättävästi ilmi ettei missään ole taphtunut mitään miksi nettiin olisi pitänyt kiirehtiä) ja pienien sivukatujen huipulta löytyy kaupungin parhaalla näkymällä oleva mökki. Kun pysyy liikkeessä, ei varpaillakaan ole lopulta kovin kylmä.

Illalla alppimajaa muistuttavassa hostellissa törmään taas ikäiseeni tyttöön. Lontoolainen Christina on myöskin reilaamassa. Turhauduttuaan sateeseen ja väsymykseen Christina on päättänyt sen, mitä kaikkien varmaan pitäisi tehdä matkansa aikana kerran; nukkunut koko päivän ja viis veisannut kaupunkiin tutustumisesta. Kadehdin häntä vähän. 

Seuraavana aamuna käy ilmi että olemme Christinan kanssa lähdössä samalla junalla samaan suuntaan; hän Prahaan ja minä Prahan pienempään versioon Cesky Krumloviin. Matkalla alas kukkulan päällä olevasta alppimajastamme puhumme jo kaikesta tärkeästä; matkustamisesta, miehistä ja rakkaudesta Kroatiaan. Christina on jättänyt kotiin potentiaalisen miehen koska kammoksuu äitipuolen roolia, ja suunnitteleekin nyt uutta alkua. Ehkä Barcelonassa. Minä kerron Helsingistä. Lukuisista saarista ja koko kesän ylhäällä pysyvästä auringosta ja siitä kuinka vuosi sitten ajattelin vielä etten ikinä tule viihtymään Suomessa.

Matkanteko muuttuu paljon helpommaksi kun on joku jonka kanssa olla retkellä. Kaupungeissa on oma hohtonsa, mutta ihmiset jättävät jälkensä ja antavat virtaa. Tuntuu hyvältä vaihtaa kokemuksia ja tietää ettei ole yksin. Viereisessä hytissä joku soittaa kitaraa ja sitä toivoo ettei juuri kyseinen hetki loppuisi koskaan. Sitä vaan toivoo että seikkailua voisi jatkaa loputtomasti kaupungista toiseen ja että tätä innostuksen, adrenaliinin ja kuplivan naurun tunnetta voisi pullottaa. Että olisipa elämä aina tätä. Että tulisipa mutkan takaa aina uusi kaupunki, uutta kahvia ja uusia jännittäviä ihmisiä. Eikä lainkaan vastuuta ja velvollisuuksia, vain kaupunkeja joissa on kuin kotonaan.

Siinä hetkessä muistaa kaikki ne syyt miksi matkalle on alunperin lähtenyt. Kaikki aistit tarkentuvat vähän, jotta uudesta ympäristöstä saisi kaiken irti. Matkalla on vapaa ja kykeneväinen mihin vaan. Rohkeudesta on loppupeleissä kyse melko vähän. Rohkeutta tarvitaan jotta uskaltaa otta ensimmäisen askeleen. Ostaa sen ensimmäisen juna- tai lentolipun. Mennä ensimmäisen kerran yksin ravintolaan syömään. Kaikki seuraavat askeleet noudattavat jo samaa kaavaa. Vasen oikea vasen oikea. Click click. Lopulta kyse on enemmän haluamisesta kuin uskaltamisesta. Siitä että adrenaliini valtaa kehon aina kun ajattelee uutta kohdetta ja matkustamista. Kaikkea sitä mikä on mahdollista ja vielä edessä. 

Hetken päästä hyppään junasta rinkka selässä ja vilkutan junan ikkunassa seisovalle Christinalle. Seuraavassa lähijunaa muistuttavassa junassa vanhat miehet korkkaavat oluet aamupäivän kunniaksi ja konduktööri viheltää asemilla ovien sulkeutuessa pilliin. Kyllä kai tähänkin taas tottuu. Itään, ja siihen etten ymmärrä sanaakaan kenenkään puheesta. Christinan seurasta innostuneena kielimuurikaan ei tunnu haittaavan. 

Facebookissa Christina kertoo saapuneensa Prahaan, siellä paistaa aurinko. Sinne suuntaan seuraavana päivänä, mutta nyt olen täällä.

 

Hyviä ajatuksia matkustamisesta, matkalla olemisesta ja ulkomailla asumisesta täällä.