Minä ja lampaat Walesissa
Aikaista herätystä, lentoa, kahta junaa, bussia ja pientä vaellusta myöhemmin olen perillä kohteessa Walesissa. Aion viettää seuraavat päivät Snowdonian kansallispuistossa vuoren juurella vaeltaen päivisin ja kirjoittaen gradua iltaisin. Kaikki nauravat epäuskoisesti kun kerron aikovani kirjoittaa iltaisin, mutta minä olen lähtiessäkin vielä suhteellisen itsevarma. Menomatkalla kaikki menee pieleen – lento on myöhässä ja joudun ostamaan myöhästymisen takia uuden ja kalliin junalipun. Bussipysäkillä on mies rinkka selässä ja vaellusvarusteet päällä. Kun bussin ikkunoista alkaa näkyä vuoria ja kumpuilevilla kukkuloilla laiduntavia lampaita, alkaa tuntua siltä että täällähän sitä kuuluukin olla. Perillä juoksen majapaikkaan, tiputan rinkan lattialle ja säntään takaisin ulos – rajallisesta päivänvalosta on saatava kaikki irti. Kylän toisella puolella on vanhan linnan rauniot ja raunioilla lampaat tuijottavat kun katson epäuskoisen ihastuneesti ympärilleni. Tämä kylä on minun koti seuraavat kolme päivää.
Aamulla ahmin aamupalan ja lähden matkaan. Ehdin kävellä vartin kun alkaa sataa. Kiskon takin päälle ja kiipeän mäkeä ylös kun lampaat tuijottavat taas rinteistä puuskutustani. Sitten alkaa sataa rakeita ja lopulta lunta. Vuoret olisivat varmasti kauniit, mutta sumulta en näe juuri reitiltä sivulle. Alitan rautatien ja päätän kääntyä takaisin kun en kirjaimellisesti näe metriä pidemmälle sumulta.
Paluumatkalla reitiltä poikkeaa pieni sivupolku joka on merkattu keltaisin viitoin – luultavasti polku jota paikalliset käyttävät. Lampaat tuijottavat kun laskeudun märkää rinnettä alas. Sitten tajuan että tämähän ei ole mikään sivupolku, vaan heinikko on painunut kasaan siitä mistä lampaat ovat kulkeneet ja olen mitä todennäköisimmin jonkun takapihalla. Mutta takaisin ei voi kääntyä joten lopulta kiipeän piikkilanka-aidan yli takaisin sivistykseen. Onnittelen itseäni neuvokkaasta toiminnasta ja lampsin takaisin kylään.
Seuraavana aamuna aamiaisella juttelen englantilaisen miehen ja hänen poikansa kanssa. Keskustelemme eri reittivaihtoehdoista ja siitä kuinka paljon vuorella tulee olemaan lauantaisin väkeä. Mies kysyy minkälaista on kasvaa Kanadassa. Minähän en siitä tiedä juuri mitään sillä kerron kasvaneeni Suomessa. Sulavasti mies vaihtaa puheenaihetta ja kehuu kuinka rohkea olen kun uskallan matkustaa vuorelle yksin. Minä ajattelen että enemmän minä sinua pelkään kuin tuota vuorta.
Otan bussin vuoren toiselle puolelle ja lähden matkaan. Ohitan niiittyjä, järven ja vanhan kirkon rauniot. Sitten rinne muuttuu äkisti jyrkäksi ja on hidastettava vauhtia. Pidän taukoa kivenmurikalla istuen kun perhe pienen pojan kanssa istuu viereiselle kivelle. Punaposkinen poika huokaa ja toteaa että “we’ve been going up from literally the bottom”, minä hymyilen ymmärtävästi ja jaan kitkatin pojan kanssa. Jatkan matkaa ja sisuunnun – jos lapset pystyvät kapuamaan tälle vuorelle niin kyllä pystyn minäkin. Alkaa taas sataa rakeita ja kun pistän hupun päähän, peittää rakeiden rapina puuskutuksen.
Huipulla on lunta maassa ja kapea polku vie korkeimmalle huipulle. Jalkoja väsyttää mutta aikoihin ei ole tuntunut näin voimakkaalta ja näin kauniilta. Siltä että minähän pystyn ihan mihin vaan. Näen alkumatkasta tavatun pojan ja heitämme yläfemmat. Laskeudun vuoren toista puolta alas kuin mikäkin voittaja. Tänään lampaat eivät tuijota kyseenalaistaen vaan hurraavat, tai ainakin niin toivon. Illalla kylässä ammutaan raketteja. Ehkä ne juhlistavat minua ja muita jotka ylittivät tänään vuoren.
Seuraavana aamuna palaan kohti Lontoota. Ensimmäistä bussia ei kuulu, joten menen kahville odottelemaan seuraavaa. Seuraava bussi tulee, ja kaahaa pitkin pikkuruisten kylien kapeita ja mutkittelevia katuja. Sitten kuski pysäyttää auton tien laitaan ja juoksee tien yli kauppaan. Kuskin ollessa kaupassa joukko lampaita ylittää kadun ensin toiseen suuntaan ja sitten palaa takaisin sinne mistä tulikin. Minä olen ensin raivoissani viivästyksestä ja sitten muistan taas oman kaupunkilaisuuteni ja rauhoitun silminnähden. Kuski palaa kaupasta sämpylää syöden ja jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
Minä jatkan junaan ja ikävöin lampaita heti kun vuoret katoavat näkyvistä.
Ja se gradu? Kirjoitin sivun mutta viisastuin sitäkin enemmän.
***
How to do it: I flew to London and took a train from Euston station to Bangor (between 40-90 pounds) and a bus from Bangor to Llanberis (3 pounds one way). If you buy the train tickets beforehand, keep in mind that you can only purchase the tickets to your Virgin trains app if your device is registered in UK. Otherwise you have paid for a ticket you can’t access and can’t use, which is what happened to me. I stayed at Idan House. The small B&B is conviently located in town, but don’t expect magic and definitely don’t go expecting flawless wifi.
I hiked the Llanberis Path and Miners’ Path, and both were packed on a Saturday so leave early if you want to beat the crowds. Miners’ Path starts easy but gets steep about half way. It’s rough but definitely doable. Llanberis Path is small ascent the whole way, but still enjoyable and doable. The sherpa buses are an easy way to get around. The town has grocery stores, restaurants and several outdoor stores that have very cute salespeople. Hi guys! Remember the Finnish girl?