Miten siellä Caminolla oikeesti meni?

Ensimmäisenä aamuna lähdin optimistisesti matkaan ja tunsin itseni voittajaksi. Ensimmäisessä jyrkässä ylämäessä en tuntenut itteeni voittajaksi enää yhtään. Ohi mentiin oikealta ja vasemmalta ja mun jalat oli raskaammat kun ikinä. Vaellussauvoista ei ollut mitään hyötyä ja teki mieli seivästää niillä laiduntavia lampaita. Olin ehkä maailman huonoin vaeltaja joka ei pysty ylittämään Pyreneitä. Kuuntelin mun vaelluslistaa ja söin tasasin väliajoin keksejä että verensokeri pysyis ylhäällä. Lauloin mun soittolistan mukana aina kun kehtasin ja lopulta olin huipulla. Huipulla oli vielä lunta ja mietin että mikähän muakin vaivaa kun oon täällä vapaaehtoisesti. Tää on mun kesäloma, ja mä valitsen viettää sen näin. Toiset rentoutuu lomalla ja toiset hullut kiduttaa itteään näin.

 

Vähän sen jälkeen kun kieriskelin itsetutkiskelussa, näin pariskunnan pienen lapsen kanssa. Se lapsi oli ehkä 2-vuotias, ja ne kanto sitä välillä kantorinkassa tai liinassa. Sillon mä mietin että jos noi pystyy tähän kantamalla mukana lasta, mä pystyn tähän kantamalla mukana mun postikorttikokoelmaa ja Seurasaaresta haettua kiveä. Kumpaakaan ei olis oikeesti tarvinnut, mutta kortteja piti kantaa koska miten muuten lähettäisin postikortteja. Ja kiveä piti kantaa jotta siitä pääsisi eroon samalla kun voi jättää taakse kaikki entisen elämän taakat.

Aina kun sen jälkeen tuntu rankalta niin ajattelin sitä pariskuntaa joka kanto mukanaan lasta ja se autto tosi paljon. Samoin kun autto suklaa ja coca-cola. Heikolla hetkellä istuin alas, join tölkillisen ja harpoin menemään. Kerran yks kanadalainen pariskunta oli oikeen ihmetellyt kun olin vetänyt niiden ohi ja ne oli ihan varmoja että oon joku huippu-urheilija. Mua nauratti ja sanoin että halusin vaan helvettiin sieltä sateesta ja kurasta. Mut ne jotenkin ajatteli et suomalaiset on viikinkejä ja siks vaan kävelin niin paljon.

 

Kukaan ei tienny Suomesta tai suomalaisista yhtään mitään ja monet luuli mua kanadalaiseksi. Mua se nauratti ja mä kerroin Suomesta kaikkea – silloinkin kun ei olis pitänyt. Sanoin senkin ettei viikingit ole mikään juttu Suomessa, mutta silti ne sano mua viikinkitytöksi. Varmaan siksikin että lähdin aamulla aina tosi aikaisin matkaan. Musta oli ihanaa kävellä kun pelloilla oli vielä sumua eikä missään ollut vielä ketään. Oli niin ihanan hiljasta, ja sitä rauhaa muistelin haikeesti viimesillä kilometreillä.

Jotta saa pyhiinvaellustodistuksen, pitää kävellä vähintään viimeiset 100 kilsaa. Ja näitä tyyppejä oli kun pipoa. Tän rajapyykin kohdalla olin ite kävelly jo noin 700 kilsaa, joten lievästi sanottuna vitutti ne jotka tuli mukaan vaan loppumetreille, lähetti rinkan aina määränpäähän ja pisti menemään isoissa porukoissa ja hohtavan puhtaissa vaelluskamoissa. Mä olin ollut siinä vaiheessa samoissa shortseissa ja kahdessa paidassa jo kolme viikkoa ja huumorintaju oli välillä vähän tiukilla. Ainoo mikä vitutti enemmän oli pyöräilijät. Ne suhahteli aina vasemmalta ja oikeelta ja huuteli buen caminoo perään. Menis toiselle reitille pyöräilemään.

Se reitti muutenkin. Tosi hienoja pätkiä mut sit myös loputonta tarpomista autotien vieressä. Mikään ei satu jalkapohjiin hyvistä kengistä huolimatta enemmän kun asfaltti. Välillä kiroilin suomeksi ääneen kun otti tosi paljon päähän. Pistettiin menemään kilometritolkulla asfaltilla autotien laitaa aina kun tultiin isoon kaupunkiin ja aina kun sieltä lähettiin. Noilla pätkillä sain mun ainoon rakon. Pistin siihen rakkolaastarin joka suli päivän aikana mun sukkaan kiinni. Ne oli vielä tosi hyvät sukat, ai että otti päähän. Mut rakot oli hyvä puheenaihe uusien ihmisten kanssa, koska kaikkien jalat oli ihan rikki. Se oli hyvä tapa bondailla. Joku oli käyttänyt satoja euroja rakkolaastareihin.

 

Mun olis varmaan pitänyt käyttää satoja euroja aurinkorasvaan. Ihan sama miten paljon hölväsin sitä, paloin silti. Aurinko poltti aina vaan toiselta puolelta, eli paloin tyylikkään toispuoleisesti niin että pohkeet oli ihan punaset mutta etupuolelta olin ihan valkonen. Pohkeet palo niin pahasti että ihmiset huuteli mun perään että pitäskö laittaa aurinkorasvaa. Jumalauta ihmiset.

Yhtenä iltana pesin vahingossa mun vaatteiden mukana myös puhelimen laturin, joka ei tietenkään sen jälkeen enää toiminu. Seuraavaan isoon kylään mistä uuden vois ostaa, oli siitä vielä kahden päivän matka ja olin jo tottunu siihen että rankalla hetkellä kuuntelen mun ysärilistaa. Tulin tästä niin huonolle tuulelle että menin varmaan kaheksalta illalla nukkumaan. Koska mitä järkeä edes olla hereillä. Italialaiset mesos vielä keittiössä ja mä menin kiroillen nukkumaan. Seuraavana aamuna lähin aikasin aamulla enkä edes yrittäny olla tosi hiljaa.

Kerran mä halusin kävellä aika paljon kovempaa kun pojat. Sovittiin että nähään 15 kilsan päässä olevassa kylässä ja mä painelin menemään. Perillä istuin kaupan eteen semmoselle pienelle kiikkerälle puupenkille. Söin siinä pähkinöitä ja mietin että missähän pojat on. Joku mummo tuotiin siihen viereen pyörätuolilla kattomaan meininkejä. Se kylä oli kaks katua ristissä et en sit tiiä mitä meininkejä se katteli. Kurkotin siinä penkillä sivulle ja yritin nähä et onko se kauppa auki. Yhtäkkiä se penkki lähti kallistumaan mun mukana ja oltiin molemmat ketarat levällään asfaltilla. Mä olin muuten ihan kunnossa mut polvesta meni iho ihan rikki. Sit yhtäkkiä sen koko kylän väki oli siinä mun vieressä paikkaamassa mun polvea kuntoon ja mua nauratti tilanteen absurdius. Pojat tuli just sillä hetkellä paikalle ja ne sano et mua ei saa jättää enää yksin. Onneks ne käveli edelleen tosi hitaasti ja pysyin kipeen polven kanssa niiden perässä. Mulla ei tietenkään ollut kunnon sidetarpeita mukana kun en ajatellu että saattaisin pudota penkiltä, mut pojat teippas mun polven kuntoon useempana aamuna. Se polvi alko oikeesti parantua vasta kaks viikkoa myöhemmin kun pääsin kotiin. Siinä on edelleen arpi ja tulee varmaan aina olemaankin.

Mä en kestä hellettä juuri ollenkaan joten olin aika helisemässä kun ylitettiin sitä loputonta mesetaa. Siellä oli kylien välissä ihan tasasta peltoa silmänkantamattomiin eikä varjoa missään. Mut ihan yhtä paljon vihasin niitä kahta päivää kun sato ihan kaatamalla. Niinä päivinä piti ensin kiivetä vuorelle, olla siellä yötä ja kiivetä seuraavana päivänä alas. Olin odottanu sitä vuorta aika paljon koska tykkään ylämäestä tosi paljon enemmän kun loputtomasta tasasesta. Mut sit sinä päivänä sato varmaan enemmän kun ikinä. Just kun mäki oli kaikista jyrkimmillään niin sato niin paljon et polku muuttu joeksi jossa virtas kura. Ainoo hyvä puoli eli et mun järeet vaelluskengät ei ollu tästä mitään mieltä kun toisten lenkkarit kastu heti. Puuskutin sitä ylämäkee ja kaikki mun kamat oli märät varmaan alusvaatteita myöten eikä se vuorenrinne loppunu koskaan. Siellä vuorelle oli tasan yks albergue jonne piti jonottaa. Seisoin puol tuntia märissä kamoissa kaatosateessa ja kiroilin. Siinä maailmanlopun hostellissa ei ees ollut kuumia suihkuja ja puin suihkun jälkeen päälle kaiken mitä omistin. Mut eipä ollut siinä kylässäkään juuri mitään. Oli yks ravintola ja sepän verstas ja muutama turistipuoti. Mut ei esim kauppaa josta ois saanu päivällä jotain ruokaa. Mut seppää olis voinu mennä kattomaan.

Seuraavana aamuna sato taas ja piti lähtee könyymään alas sieltä vuorelta. Se oli vielä hirveempää kun kiipeeminen ylös, jos mahdollista. Reidet kramppas ja mun hermot kramppas vielä enemmän kun yritin olla kuolematta siinä alamäessä. Mut sit se oli onneks ohi. Sit piti enää selvitä vikat 100 kilsaa ihmislaumojen kanssa. Viimesinä päivinä mä tajusin vasta yhtäkkiä et kohtahan tää on ohi ja mä oon ihan oikeesti kävellyt Espanjan halki. Se meni jotenki ihan tunteisiin ja nyyhkin menemään kun en jotenki pystyny käsittämään sitä et oon päässyt näin pitkälle varsinkin kun olin edellisenä talvena ollu ihan varma et en tuu mitenkään selviämään kesään asti. Herkistelin siellä vuorellakin missä oli se risti jonka juurelle voi jättää jotain symboloimaan kaikkea omaa painolastia. Mä jätin sen kiven sinne ja mun rinkka ja mieli keveni tosi paljon. Pojat sano että jos aiot nyyhkiä noin paljon kun päästään Santiagoon, saat luvan kävellä sinne yksin. Kävelin sinne yksin mut en itkeny yhtään.

Halusin vaan ottaa kengät pois ja polttaa ne. Mut en sit kuitenkaan polttanu, ne palveli mua Caminolla hyvin. Ja kyl mä kaikesta huolimatta lähtisin uudelleen vaik nyt heti jos se tarkottais et pääsis pois töistä.