Naisen työ kuuluu naiselle

Tuli tässä Internetsin uutisvirrassa vastaan tämä ”artikkeli”siitä että työ on naiselle yksi niistä harvoista paikoista, joka kuuluu ainoastaan naiselle itselleen. 

”I love it when women talk about their jobs. I LOVE it.

So many of our answers to “what’s new?” revolve around what a woman’s partner is doing or how her kids are doing, or things about the other people in her life — work is an area of a woman’s life that belongs solely to her. It’s not about the people around her, it can’t be.”

Kyllä määkin tykkään siitä että ihmiset puhuu niiden töistä, tosin sillä oletuksella että puhuja on oikeasti intohimoinen sen suhteen, mihin päivästään käyttää kahdeksan tuntia. Rakastan kuunnella ihmisiä jotka kertoo jostain mikä on niille tosi tärkeää (oli se sitten ks. henkilön työ, harrastus tai naapurin kissa), eikä sukupuolella tässä nyt varsinaisesti ole merkitystä. 

Mutta se ei nyt ole se pointti. Lähinnä jäin miettimään tuota work is an area of a woman’s life that belongs solely to her. Kuinka jännä ajatus. En tietenkään osaa nyt kommentoida että miten asia menee miehillä, mutta tuntuu että naiselle työ nimenomaan ei ole se alue joka kuuluu vain naiselle itselleen. Tuntuu että koko kylällä on aina mielipidettä siitä että millaista on olla nainen työelämässä. Että sitä edustaa aina ensisijaisesti sukupuoltaan eikä esimerkiksi positiotaan. ”Niin mitä mieltä sä tästä olet, niinkuin naisena?”, kysyttiin kokouksessa hetki sitten. Vastasin että ruma kuin mikä, mutta saattaa johtua myös siitä että olen harvinaisen nirso ihminen, eikä nirsous käsittääkseni ole sukupuolisidonnaista. 

Tässä onkin lista asiaan liittyvistä kommenteista jotka olen tässä viime aikoina kuullut:

”Sä varmaan naisena ymmärrät sen että naiset haluaa jäädä lasten kanssa kotiin” No itse asiassa… mulla ei ole lapsia, eikä hetkeen varmaan ole tulossakaan. Joten varsinaisesti en osaa kommentoida. Mutta ymmärrän miksi joku nainen saattaa haluta jäädä kotiin lasten kanssa.

”Sä varmaan naisena tajuut ettei työpaikan sisällä tapahtuville romansseille voi aina mitään. Ku tunteet ja silleen” Nii siis että käsitänkö sen että pikkujouluissa jengiä panettaa? Hyvät niille, mutta mää ajattelin kyllä siltikin pitää täällä officella jalat ristissä. Eli haistapa vittu. Tai älä, yäk.

”Sä varmaan kohta alat kampanjoida sen puolesta että sun euro on kymmenen senttiä vähemmän kun mulla” No kun noin kauniisti esität.

”Kyllä sä nuorena naisena tiedät miten näihin tilaisuuksiin laittaudutaan” What?

”Siis mitenniin et aio hakeutua helpompiin tehtäviin sitten lasten jälkeen?” Minkä lasten?! Tiedätkö sää nyt jotain mitä mä en?

Eli selkeästi mun työelämä näyttää kuuluvan mulle ja ihan helvetin monelle muulle ihmiselle. Ehkä kysymys on vaan omassa päässä, mutta tuntuu että jokainen valinta on aina valtava poliittinen päätös. (toisaalta, missä se yksityisen ja poliittisen raja lopulta menee?) Ehkä kuvittelen vaan tämänkin, mutta tuntuu että ihan joka taholla tuntuu olevan mielipide juuri siitä että mitä se on olla naisena työelämässä. Edusta siinä nyt sitten sukupuoltasi. Jesus. Olispa kiva jos joskus saisi ottaa paskaa niskaan ihan vaan omana itsenään, eikä ihan aina tarvitsisi kommentoida aina kaikkea sukupuolensa edustajana. Tänään on pinkkiä huulipunaa koska se osui ekana käteen, eikä värivalinta ole poliittinen.

Näitä on varmaan muillakin maailman sivu täynnä, joten pliis jakakaa ettei jää fiilis että olen itse vaan idioottien ympäröimänä päivät pääksytysten.

—

Sivukommenttina nostettakoon ilmoille vielä Arhimäen läpiajama esitys yhdenvertaisuudesta työpaikalla. Yli 30 henkeä työllistävät työnantajat joutuvat jatkossa avoimesti siis kertomaan henkilöstölle, mikäli työyhteisön sisällä on epätasa-arvoista kohtelua. Sinänsä mukava ajatus, kai, ja onhan tämäkin alku. Mietin vaan että mitä sitten. Vaikuttaisiko tietoisuus palkkaeroista erojen kaventamiseen? Jos työhaastattelussa (tai vaikka jo työpaikan saatuani) selviäisi, että ks. paikassa esiintyy palkkaeroja esimerkiksi sukupuolen, henkilökohtaisten ystävyyssuhteiden tai siviilisäädyn vuoksi, niin kieltäytyisinkö? Ideaalitilanteessa potentiaalisesti ehkä. Mutta kuinka monella on oikeasti mahdollisuus kieltäytyä työpaikasta tämän perusteella?

Ei mulla muuta, kunhan taas pohdiskelin.