Viimeksi olin Milanossa 18-vuotiaana interaililla. En muista Milanosta siltä reissulta juuri muuta kuin jäätelön ja sen kuinka riitelimme silloisen poikaystäväni kanssa koko ajan, jäätelöstä huolimatta. Päätin antaa Milanolle toisen mahdollisuuden siitäkin huolimatta että monet muutkin ovat kokeneet Milanon varsin etäisenä.
Maanantaina kukonlaulun aikaan heitän rinkan selkään ja lennän Italiaan viikon mittaiselle yhden hengen retriitilleni. Kun kone tulee Milanon ilmatilaan, alkaa kaatosade. Sama sade jatkuu aamuun saakka. Siitä huolimatta tunnelma on hyvä, olenhan taas matkalla. Siitäkin huolimatta että eksyn jatkuvasti enkä ole tehnyt Milanon suhteen suunnitelman suunnitelmaa (majoitusta lukuunottamatta), paitsi että illalla tapaan Italian PR-edustajamme. Miehen perässä poikkoillaan pitkin katuja, kurvaillaan sivukujille ja osoitellaan taloja. Morjenstetaan puoli Milanoa, koska mies tuntuu tuntevan kaikki. Kierretään ravintoloiden takahuoneissa ja saadaan yksilöllisiä viinisuosituksia. Koska mies tuntee kaikki ja on järjestänyt tilaisuuden kaupungin jokaisessa itseäänkunnioittavassa paikassa.
Seuraavana aamuna pakkaan rinkan valmiiksi junamatkaa varten. Milano taitaa olla yksi niitä paikkoja jotka aukeavat vasta kun tietää mihin menee ja on jonkun paikallisen kanssa. Ellei sitten ole huippumuodin perässä, silloin ei tarvitse kuin astua ovesta ulos. Hortoilemalla löytää sivukujille kahviloihin. Sivukujan päästä löytyykin sitten vahingossa Milanon keskiaikainen keskus. Itse keskusta-alueella ei taida olla muuta kuin Duomo ja kauppoja, vähän niinkuin Helsingissäkin.
Kaupungin kulttuuriaarteista ei juuri pidetä kaduilla meteliä. Kuinka suomalaista. Kaikkea täällä on, mutta ei nyt tehdä siitä numeroa. ”Roomassa kaikki raha on esillä. Täällä Milanossa se taas on kätketty sisäpihoille”, toteaa paikallisoppaani. Ja niinhän se näyttää olevan.
Menee hetki ennen kuin oppii olemaan kaupungissa ilman suunnitelmia. Turha yrittää saada Milanosta irti jotain mitä kaupunki ei ole. Parasta yrittää arvostaa kaupunkia jossa kohtaavat kiire ja myöhäiset illalliset, kulta, kimallus ja keskiajan vaikutteet. Kirsikkana kakun päällä on vielä kaupungin mainio apero-kulttuuri.
Ennen junalle lähtöä istun kahvilassa. Italia kuulostaa tutulta ja vieraalta samaan aikaan. Yritän tilata kahvia vähäisillä italiantaidoillani, mutta tilaankin kahvia sinnikkäästi vain jollain mikä on sekoitus ranskaa ja espanjaa. Molemmat kieliä joita en todellisuudessa osaa, mutta jostain ne silti kumpuavat. En erityisemmin pidä Espanjasta tai espanjalaisista, mutta siinä kielessä on jotain uskomattoman viehättävää ja kuumaa. Jostain syystä mieleen palaa Derek, joka toisinaan puhui myöhään illalla espanjaa. Mitäköhän sekin tekee nykyisin. Jos mies tulisi nyt kadulla vastaan niin mitenköhän sitä suhtautuisi. Että osaisiko sille muka sanoa ei. Luultavasti ei osaisi, vaan sitä uppoaisi takaisin siihen samaan vanhaan suohon.
***
Kaksi viikkoa myöhemmin Derek tulee sattumalta mieleen uudelleen. Katson kotona Netflixistä Louis C.K:ta ja jokin siinä muistuttaa Derekistä. Ekä se on Louisin ilmeet ja otsa, ehkä se hymy. Ehkä koska juon IPAa. Derek kuitenkin tulee mieleen ja muistelen yhteistä aikaa parin vuoden takaa. Vähän ennen kuin muutin takaisin Suomeen, Derek muutti Kambodzhaan. Sen jälkeen olen nähnyt vain jotain satunnaista Facebookista.
Muistojen innoittamana pengon miehen kuulumisia Facebookista. Vain havaitakseni ettemme ole enää Facebook-kavereita.
Hetken aikaa kirpaisee, kunnes tajuan että tämähän on varmaan hyvä asia. Nyt voin ajatella Derekiä sinä kuumana ja ihanana miehenä joka satunnaisesti puhui minulle espanjaa. Enkä miehenä joka on ilmeisesti edelleen kuuma ja ihana ja saletisti myös naimisissa.
Ja minä olen edelleen sinkku ja yksin kotona perjantai-iltana Netflixin ja IPAn kanssa.
