Vaihto-opiskelua koskevilla saiteilla luki että yliopisto on kristillinen, presbyteerinen ja muutenkin varsin konservatiivinen. Maallisesta kulttuurista ja vieläkin maallisemmasta yliopistosta tulevana tulkitsin tämän tietysti tarkoittamaan sitä että aamulla nostetaan lippu, jotain kirkkojuttuja vissiinkin on, eikä kauheesti varmaan dokata. Mutta että tuskin siellä kukaan oikeasti mihinkään uskoo, nehän on teinejä ensimmäistä kertaa poissa vanhempien valvovien silmien alta. 

Olinko vähän väärässä?

No olin. Päädyin yliopistoon kaupunkiin, jossa kirkkoja ja pikaruokaloita tuntui olevan enemmän kuin ihmisiä. Koulussa kaikki tunsivat toisensa. Siis ihan kaikki, henkilökuntaa myöten. Uskonto ja Jeesus oli kaikkialla. Ruokalassa kun jengi rukoili ennen ruokailua, tanssitunneilla kun rukoiltiin ennenkuin aloitettiin treenit, puhelimissa hälytyksissä kun haluttiin varmistaa että takuulla muistetaan rukoilla. Sunnuntaisin kaikki oli kirkossa, paitsi me pakanat jotka tyytyväisinä nukuttiin pitkään ja vannottiin että ensi viikolla mennään kyllä eikä ikinä menty. Sen sijaan mentiin baariin.

Kun nyt kerron tarinoita siitä vuodesta, kuvittelee kaikki Suomessa että keksin tarinoita päästäni. Meininki oli pitkälti juurikin tätä. Alkuun Jeesus-koulussa ja Jeesus-kaupungissa oli rankkaa, mutta lopulta kaikkeen tottui, ja lopulta kyse on ollut elämäni opettavaisimmasta vuodesta. Aluksi tarkoitus oli olla yhden lukukauden ajan. Sitten koulu vei mukanaan ja päätin jäädä toiseksikin lukukaudeksi. Lopulta jäin vielä kesäksikin ja olin töissä. 12 kuukauden jälkeen palasin takaisin tyttönä joka sanoo kaduillakin ”Bless you” kun joku aivastaa, ja joka suhtautuu nyt vähän vähemmän nihkeästi uskoon ja uskontoon. 

Niiden kuukausien aikana opin muun muassa nämä asiat: 

1. Jesus is my homeboy. Ei ole paikkaa ja asiayhteyttä johon Jeesus ei sopisi. Joulun tullen jouluvaloilla kirjoitettiin käytävän seinälle ”Happy Birthday, Jesus”. Kaikkien mielestä hyvä idea.

2. ”Hi I’m Adam are you a Christian?” Täysin normaalia ruokapöytäkäytöstä toistaiseksi tuntemattomalta henkilöltä. Sitä istutaan alas ja aletaan tutustua. Kysytään toisen nimeä, uskontoa ja lempikohtaa Raamatusta. Sitten rukoillaan. Otetaan toisia käsistä kiinni jos oikein sille päälle satutaan. 

3. #blessed. Yleisin hashtag ja miksi ei, ollaanhan tässä Jeesuksen asialla. Jos pelkkä tägi ei riitä, voi statuspäivitykseen lainata vähän Raamattua. Voit ottaa selfien vessassa duckfacella ja lainata Raamattua koska #yolo.

4. Appearance first. Usko ei kuitenkaan tarkoita ulkonäön suhteen mitään, niinkuin Suomesta tulevana voisi kuvitella. Usein se kaikista konservatiivisin tyttö on se jolla on lyhin hame, avonaisin paita, eniten meikkiä ja eniten miehiä ympärillään. Vaihtoehtoisesti päällä on urheiluvaatteet (mielellään Lulu Lemonin joogapantsit), mutta hiuksia on herätty kihartamaan kuudelta. Vastaavasti kaikista konservatiivisimmilla pojilla on asiattomimmat vitsit ja isoin kello. 

5. Serious businezz. Teiniydestä huolimatta usko on vakava juttu ja siksi kaikkea pussailua vakavampaa paheksutaan äänekkäästi. Yhdessä asutaan kun mennään naimisiin. Senpä takia kaikki menevät usein naimisiin ennen valmistumistaan. Eli noin 20-vuotiaina. Sitten tytöistä tulee kotiäitejä.

6. Pakanoista. Oman pienen piirin ulkopuolisille on kuitenkin hyvä avautua mahdollisista omista hairahduksista. Me, joita vastaavat moraalipakotteet eivät vaivaa, kuunnellaan mielellään ja lohdutetaan asiantuntevasti ettei haittaa että imuttelit vahingossa entisen poikaystäväsi kanssa ja ettet ole ehkä rukoillut tarpeeksi.

7. Ring by spring. Jokaisen tytön tavoite on päästä naimisiin ennen valmistumista, ja viimeisen vuoden aikana meno alkaa ilmeisesti käydä melko veriseksi ja epätoivoiseksi. Tytöt haluavat kunnon kristillisen miehen joka tulee elättämään tulevan kotiäidin ja pojat haluavat kauniin, fiksun ja vaivattoman tytön joka haaveilee perheestä ja siitä ettei käytä tutkintoaan mihinkään. Tästä kannattaa maksaa 40 000 dollaria vuodessa. 

8. Jesus in school. Ei ole millään tapaa kyseenalaista tuoda usko esiin kaikilla kursseilla, vaan on enemmän kuin suotavaa että kaikki dilemmat tieteestä etiikkaan ja journalismiin ratkaistaan sillä mitä kunnon kristitty tekisi nyt. Erikseen on harjoitukset jolloin ajatellaan kuin ateistit. 

Mutta kaikkeen tottuu. Kaikkea ei todellakaan ymmärrä, mutta siihenkin tottuu, ettei aina ymmärrä muita eivätkä muut ymmärrä sinua koska et puhu Jeesukselle. Joidenkin mielestä se on ok, toiset taas eivät juurikaan halua olla kanssasi tekemisissä. Ja se on ihan ok, kukin tyylillään. Silti joistain asioista olen edelleen näille tyypeille vähän kateellinen. 

Pienessä koulussa yhteisö on tiivis ja yhteinen maailmankatsomus (suurimmalla osalla, ei toki kaikilla) yhdistää entisestään. Ihmiset välittävät toisistaan suhteellisen aidosti, ja professorien kanssa ollaan oikeasti kavereita ja käydään kahvilla. Ihan normaalia. Paluu Helsinkiin ja maailmaan jossa proffaa ei näy eikä kuulu, on suhteellisen karu. Sitten sitä ikävöi sitäkin hulluutta kun jokainen samassa tilassa oleva huikkaa bless you kun joku aivastaa. Välillä sitä yhteisöllisyyttä on ikävä. Sitäkin on ikävä että ruokalan työntekijät kysyy kasuaalisti kuulumisia niinkuin niitä oikeasti kiinnostaisi. 

Yhteisön lisäksi sitä vähän kadehtii näiden tyyppien vankkaa uskoa, sitä tukipilaria ja moraalista ohjenuoraa (ottamatta nyt kantaa siihen millainen tukipilari on kyseessä) johon voi aina nojata kun epäilyttäää. Sitä vähän kadehtii kun itse joutuu aina miettimään että mikähän tässä nyt olisi oikein ja fiksuinta, ja toiset vaan seilaa tyynenä Jeesus määränpäänä. Luultavasti olen väärässä ja itse kukin joutuu pohdiskelemaan valintojaan, mutta toisinaan kahdehdin suunnattomasti sitä sisäistä tyyneyttä ja vakautta. Sitä että joku muu on suunnitellut kaiken jo valmiiksi. Ja että siihen voisi vaan tyynesti luottaa.

Ennen kuin joku vetää herneen nenään, niin tarkoitus ei tietenkään ole loukata ketään, vaan kieriskellä vähän niissä ajatuksissa mitä päässä pyöri silloin kun opettelin elämään uudessa yhteisössä. En edelleenkään ymmärrä aina miksi jengi teki niinkuin teki, mutta yritän kunnioittaa sitä. Jokainen tavallaan.