Kun matkalla ei olekaan kivaa

Grazissa eksyn ensimmäisenä kahvilaan syömään suklaakakkua. Kakusta, latesta ja ihanasta baristasta huolimatta ensimmäistä kertaa matkalla alkaa uuvuttaa. Jatkuva tien päällä oleminen ja uuden omaksuminen vie voimat. Tästä ei matkaoppaissa puhuta. Näinä hetkinä koko matkustaminen vituttaa. Sataa jo toista kaupunkia putkeen ja varpaat on koko ajan kylmät ja märät. Sitä turhauttaa ja väsyttää, mitkään suunnitelmat eivät toteudu ja tekisi mieli lukittautua hostellin vessaan syömään sipsejä. Hostellit ovat täyteen buukattuja ja jos eivät ole, niin ne ovat täynnä raivostuttavia teinejä. Sitä saa hetkellisen meltdownin kun hostellit hupenevat silmissä ja mielikuvissa vessassa on minun ja sipsipussin mukana myös iso pullo viiniä.

Matkan ensimmäinen viikko on ihana, silloin kaikki jaksaa innostaa. Seuraavalla viikolla oman tilan puute alkaa turhauttaa ja vaatteilla pelaamiseen alkaa mennä hermo. Kaikki alkaa haista vähän ummehtuneelta rinkassa. Kaupungit alkavat muuttua puuroksi ja matkapäivistä tulee suosikkeja, sillä silloin on kunnolla ohjelmaa eikä tarvitse miettiä. Voi vaan pakata, taivaltaa, purkaa rinkkaa ja pakata sitten taas. Junassa on parasta, silloin on välitilassa jossa ei voi muuta kuin istua ja tuijottaa vuoria junan ikkunasta. Kapungissa täytyy kulkea, innostua ja kokea kaikki mahdollinen. Koko ajan pitää yrittää, etenkin kun matkalla on yksin eikä vastuuta voi jakaa kenenkään kanssa. Sitä alkaa himoita kummallisia asioita, juoksulenkkejä ja pyykinpesua. Sitä että koko päivän voisi viettää kotona. Ettei tarvitsisi miettiä että pitäskö sitä nyt olla sosiaalinen.

Ja kuulkaa, se on ihan ok. On ihan okei ettei matkan jokaisesta hetkestä nauti.

image.jpg

Pitkä matka alkaa usein elää omaa elämäänsä, ja siihen kuuluu väistämättä myös vastoinkäymisiä. Silloin pitää hidastaa tahtia ja toimia tunnelman mukaan. Istua kahviloissa lukemassa kirjoja ja olla potematta huonoa omatuntoa siitä ettei tänäänkään tullut katsottua yhtään nähtävyyttä eikä tullut tavattua yhtään uutta ystävää. Silloin mennään pienempiin kaupunkeihin, sinne missä muutkin ovat yksin. Varataan majoituspaikkoja joissa voi viettää aikaa muutenkin kuin nukkumalla. Kun maailma tuntuu pahalta paikalta, ei ehkä kannata mennä hostelliin jossa kymmenhenkiset ryhmät teinejä pitävät bileitä. Silloin vetäydytään pieniin ja kotoisiin paikkoihin, joissa omistaja kysyy aamulla tuleeko kahviin maitovaraa. Saksaksi. 

image.jpg

Niinpä aikani meuhkattuani ja viha-listoja kirjoitettuani rauhoitun ja alan toimia taas järkevästi. Kuljen kaupungilla kahvilasta toiseen, näyttelystä toiseen vältellen sadetta ja ostaen välillä kengät. Eli teen juuri niitä juttuja joita kotonakin teen. Ja kyllä tuntuu taas kevyemmältä ja kotoisammalta. Junan suunnatessa Salzburgiin alkaa tuntua jo toiveikkaammalta. 

image.jpg

 

Suhteet Oma elämä Matkat

Parhaaseen parsa-aikaan

Kroatian ja Slovenian rajalla Domovarin asemalla seisotaan pitkään, tuskastuttavan pitkään. Ikkunoista puhaltaa viileä tuuli, ja ensimmäistä kertaa junassa tuntuu miellyttävältä. Innokkaalta tuntuva hytin toisella puolella istuva saksalainen pariskuntakin katselee laiskan raukeasti ikkunasta ulos eikä kiinnitä huomiota kroatiaksi tulevaan kovaäänisestä kaikuvaan kuulutukseen. Kroatialaiset passintarkastajat tutkivat passia pitkään ja katsovat puupenkkien alle huolella. Hetkeä myöhemmin slovakialaiset tarkastajat tulevat ja tarkastavat passit hymyillen ja naureskellen. Nyt mennään kohti uutta maata. 

Juna seuraa koko ajan samaa syvän turkoosia laiskasti virtaavaa leveää jokea. Kiskojen molemmilla puolilla kohoaa korkeat ja jyrkät, lähes pilviin asti ulottuvat ja puiden kuorruttamat vuoret. Juna kohoaa vuoristossa korkeammalle ja korkeammalle, ja puut vuorilla kasvavat sitä mukaa korkeammiksi ja korkeammiksi. On kuin joku olisi kaivanut vuorien väliin juuri sopivan junanmentävän kolon. Trebouljen asema on vuorien keskellä suojassa muulta maailmalta. Tai sitten se on eristyksissä, on vaikea tietää. 

Kun saavun Ljubljanaan, on kaupungissa paras parsa-aika. Parsaa on kaikkialla ja siitäkös minä pidän. Istun laitakaupungin basaarissa syömässä parsa-hodaria (kyllä) hipstereiden keskellä. Kaikilla on rastat tai vähintäänkin paksusankaiset silmälasit. Niiden lapsillakin on paksusankaiset silmälasit. Vaikka sulaudunkin omien paksusankaisten silmälasieni ja raitapaitani kanssa joukkoon hyvin, on tänään jostain syystä yksinäinen olo. Johtuu ehkä siitä että kaikki ovat jossain ja minä olen täällä. Graffitien, vihaisen kaupungin ja käsittämättömän kielen keskellä. Vaikkakin parsaa lautasella.

IMG_0385.JPG

Alkukankeuksista ja loputtomasta sateesta huolimatta seuraavana päivänä tuntuu toiveikkaalta. Ljubljanan linnan muurilta näkee koko kaupungin ylle ja ennen kaikkea kuulee. Kaduilla on kuumaa, mutta täällä ylhäällä. Täällä tuuli on lempeä ja auringonvalo, no se saa kaiken näyttämään vähän kauniimmalta ja pehmeämmältä. 

IMG_0405.JPG

Ison kahvin jälkeen kaikki tuntuu vähän helpommalta. Kunnes ensimmäistä kertaa matkustaminen tuntuu raskaalta ja työläältä. 

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä Matkat