Kammottu tiistai tulee viimein. Lähden kotoa myöhässä, luonnollisesti, ja bussissa istuessani mietin kuinka kätevää olisikaan jos myöhästyisin junasta enkä pääsisi seminaariin lainkaan.

No en myöhästy junasta. Sähköpostit toimii ensimmäisen vartin ajan, netti ja Netflix siitä korkeintaan toisen vartin ajan. Ei voi siis muuta kun istua ja katsoa vastapäisillä penkeillä olevia sipsejä syöviä lapsia. Nuokin ovat lomalla, saatanat. Sitten pääsen taas junan makuun, löydän hyvän kohdan johon nojata pään ja saan Spotifysta auki Scandinavian Music Groupin uusimman levyn. Itsepäisesti päätän että tällä matkalla opettelen pitämään kyseisestä levystä. Tähän asti levy on kuulostanut lähinnä eltaantuneelta ja kylmältä kaurapuurolta, mutta kun juna tulee Seinäjoelle, alkaa meininki kuulostaa jo ihan hyvältä.

Perillä tuntuu kuin olisin taas lomalla ja matkustaisin junalla kaupungista toiseen. Matka toteuttaa samaa kaavaa; junalla kaupunkiin, turisti-infosta kartta, kamat hotellille ja ruokaa. Kävelen kaupungin halki ja mietin että kai täälläkin voisi asua, jos siis olisi pakko. Matkalla pistän mieleen kaikki hyviltä näyttävät kahvilat ja ravintolat, ihan vaan siltä varalta että jäisin joskus saarroksiin Seinäjoelle.

Perillä seminaarissa käy ilmi että puoli tuntia kestävä presentaationi on puoli tuntia liian lyhyt. Onneksi olen jo tottunut siihen että suunnitelmista viis, viime hetkellä kaikki muuttuu silti ja homma pitää kursia uudelleen kasaan (kuten esim. viime perjantaina kävi kun kello 16.30 Ranskasta soitettiin että ny tälle toimittajalle pitäs järkätä vähän sisäänpääsyjä baareihin. Tyyppi halusi välttämättä Kalleen ja Maxineen, se hölmö hullu). Joten niin mää sitten keksin lavalla lisää sanottavaa lennosta ja selvisin ilmeisen kunnialla.

Esityksen jälkeen istumme joukolla kahvilla ja muutama yleisössä istunut tyyppi ihmettelee ikääni ja muistelee millaisia itse olivat 24-vuotiaina – kännissä ja hukassa, ei seminaareissa puhujina. ”Well, I’ve done the stupid shit already, and I realized that I don’t actually like it. So now I can spend time on doing what I love, which is this, sleeping and eating”, totean tyynesti ja tyypit purskahtavat nauruun. Kerron siitä kuinka vietin juuri kolme viikkoa yksin reilaten, ja rakastin hiljaisuutta ja yksinoloa. Niin suomalaista, tyypit sanovat naureskellen.

Matkalla takaisin hotellille ostan pallollisen salmiakkijäätelöä (harmillisesti ei kovin hyvää) ja iloitsen siitä että uskalsin ylittää itseni ja puhua taas julkisesti. Onnitellakseni itseäni, päätän etten loppupäivän aikana vastaa enää yhteenkään sähköpostiin. Lajittelen viestit oikeisiin kansioihin, mutta odotelkoot siellä kunnes palaan työlomalta.

Illalla istumme Mallaskosken panimon pihalla juomassa olutta, kuin matkallani konsanaan. On lähestulkoon kesän ensimmäinen lämmin päivä ja tuntuu toiveikkaalta. En olekaan ehkä ihmisenä ihan paska, aurinko on ylhäällä vielä pitkään, seura on hyvää ja olut kylmää. Välttelen sähköposteja ilolla vielä loppuillankin, ja sängyssä katson Netflixistä jakson Pretty Little Liarsia. Tuntuu niin toiveikkaalta ettei myöhäisillassa katsottu jakso edes pelota.

Seuraavana aamuna tuntuu taas siltä kun olisin takaisin matkallani; tyyny on epämukava, aamupala mainio, kamat pakattava, ja taas sataa. Sataa niin paljon, että naureskelen vähän sisäisesti kun kuljen sateenvarjon alla kaupungin läpi ja muistelen Salzburgia, Kööpenhaminaa, Hampuria ja Grazia, joissa kaikissa kastelin kengät läpimäriksi. Ensimmäisen matkan jälkeen sade vielä naurattaa, mutta muutaman tunnin jälkeen alkaa jo kyllästyttää. Kummasti sitä kaipaa kuivia varpaita.

Iltapäivällä maailma yllättää ihmeellisyydellään; saan seurakseni paikallisen matkailuorganisaation markkinointijohtajan, joka kiertää kaupungin kanssani läpi ja esittelee jokaisen niemen ja nokan, jokaisen kirjaston, kirkon ja ravintolan. Ennen matkaa huutelin Facebookissani olevani tulossa Seinäjoelle ja kysyin vinkkejä. Vastaukseksi sain ettei kaupungissa ole mitään, ja että ohjelmanumeroksi riittää torin ympäri ajelu ja ruokailu Rossossa. Niille sanon että perkeleen hölömöt, täällähän on vaikka mitä! On kirjasto joka tuntuu enemmän kaupunkilaisten olohuoneelta. On kahviloita ja ravintoloita joihin ruoka tulee niinkin läheltä kuin takapihalta. On vanhoja puutaloalueita, joilla taloja koristellaan jouluksi Ameriikan tyyliin, eli niin että koristeita on saatanasti liikaa. ”Odota vaan tangomarkkinoita”, sanovat paikalliset, ”silloin kaupunki sekoaa lopullisesti ja muutaman päivän jälkeen sitä alkaa vaistomaisesti hakeutua tango-vapaille alueille.” Jos pyöräilisin niin pyöräilisin täällä, missä mäkiä ei ole ollenkaan paitsi keskusta-alueen ulkopuolella.

Jälkiruuan äärellä jaamme yhteisen haaveen; että voisi olla enemmän kotona villasukat jalassa eikä tarvitsisi puhua kenenkään kanssa. Kuinka ihanan kotoista ja niin suomalaista!

Kun juna tulee Helsinkiin, ovat sadepilvet poissa ja aurinko loistaa sinisenä. Villasukat, here I come!