Marraskuussa 2016 elettiin synkkiä päiviä. Päivät oli pimeitä ja omat ajatukset sitäkin synkempiä. Heikolla hetkellä menin ja ostin Norwegianilta halvat lennot. Halpoja lippuja oli Nizzaan ja ties minne lämpimään, mutta kun näin melko halpoja lippuja Pohjois-Norjaan Altaan, näin jo kuinka kiipeän vuorta ylös ja se oli menoa se. Vasta seuraavana päivänä pyysin töistä muutaman päivän vapaaksi. 

Helmikuussa pakkasin rinkkaan villakerroksia. Tarkoitus olisi vaeltaa päivisin ja litteroida graduhaastatteluja iltaisin. Jokainen jolle kerroin suunnitelmasta nauroi, ja vannoi että ennemmin vietän aikaa kylän baareissa kääriytyneenä villapaitaan ja kalastajia naaraten. Ehkä uskoin siihen vähän itsekin. Perillä odotti pikkuruinen kylä vuonojen ympäröimänä. Viime päivinä oli ollut lämmintä ja lumi oli sulanut ja sitten jäätynyt. Päälle oli tietysti satanut uutta lunta. Lähetin kotiin viestejä joissa kerroin olevani voitolla jos luut eivät katkea matkan aikana. 

Ensimmäisenä aamuna pakkasin repun ja suuntasin ensimmäiselle kukkulalle kohti Komsaa. Lumi narskui kenkien alla kun reippaat norjalaiset hiihtivät ohi vasemmalta ja oikealta. Huipulla tuuli niin että hyvä kun pystyssä pysyi. Tuulen ja lumen keskellä on pikkuinen postilaatikko jonka vihkoon voi kirjoittaa nimensä. Kuuntelen repeatilla Frozenista tuttua Let it go:ta ja kuvittelen itseni Elsaksi. Ainakin on lähes yhtä kylmä. Kun aloitan matkan alas kukkulalta, on kaksi nuorta norjatarta kiivennyt perässäni eväsretkelle. Tervehdin tyttöjä ja liukastun lumen alla olevaan jäähän ja kaadun suorilta jaloilta naamalleni. Huomaavaisuuttaan tai vittumaisuuttaan tytöt eivät kuitenkaan kysy onko kaikki hyvin. Laskeudun kukkulalta alas ennätysvauhtia. Illalla litteroin haastatteluja enkä puhu kenellekään.

Seuraavana päivänä on pilvistä ja taivas on lumesta sakeana. Huonon näkyvyyden vuoksi päätän suunnata metsäreiteille jotka ehkä eivät ole kovin liukkaita. Liukasta ei ollut, mutta sen sijaan kahlasin polveen asti olevassa lumessa. Iltapäivällä syön jättimäisen pizzan ja nukun onnellisena päiväunet. 

Illalla ikkunasta näkyy jotain vihreää ja puen päälle kaikki omistamani vaatteet ja säntään ulos. Kiipeän hotellin vieressä olevalle pikkuiselle kukkulalle katsomaan taivaalla tanssivia revontulia. Otsalampun valo sammuu kun patterit palavat loppuun keskiyön pakkasessa, mutta ylemmäs on kiivettävä. Lopulta makaan selälläni lumisella kukkulalla ja hengitän pakkasilmaa. Ajattelen sitä kuinka huono idea äidin mielestä yksin pimeässä liukaalle kalliolle kiipeäminen on. Mutta vaihtoehtoja ei ollut!

Kolmantena aamuna kävelen kylän eteläpuolelle. Ohitan kirkkoon meneviä norjalaisia ja viitteitä paikallisiin saamelaisiin. Polku Hjemmeluftille lähtee kirjaimellisesti jonkun takapihalta, ja vuoren päältä näkee koko Altan pienen kaupungin. Näkee lumihuippuiset vuonot ja kuulee haukkuvat huskyt. Paluumatkalla näen toiselle vuorelle vievän pikkuisen polun. Voisin lopettaa seikkailun tähän ja palata turvallisesti kylään, tai voin lähteä kapuamaan ylös tuntematonta vuorta. Lumessa olevat askeleet ovat tuoreita, joten jonkun on täytynyt kiivetä täällä sitten eilisen lumimyräkän. Polku nousee ylös ja ohittaa sen korkeuden, jossa puut muuttuvat vain vaivaisiksi tunturipuiksi. Kun kiipeää vielä ylemmäs, ei puita ole enää ollenkaan. Puolimatkassa rinnettä alas tulee vanha mies joka näyttää hämmentyneeltä nähdessään reitillä jonkun. Tervehdimme nopeasti ja jatkan matkaa ylös. Jossain vaiheessa takaisin kääntyminen alkaa tuntua hyvältä idealta, mutta huippu näyttää olevan niin lähellä että on jatkettava. Huipulla tuulee niin että kun selkänsä kääntää niin omat jäljet ovat jo hävinneet tuuleen. Kirjoitan huipulla olevaan vihkoon nimeni, ja vihkon mukaan olen ensimmäinen huipulla sinä aamuna käynyt. Mistähän se mies sitten oikeen tuli? Nimettömän vuoren huipulta näkyy koko Alta. Kaikki tuntuu taas mahdolliselta ja siltä että pystyn mihin vaan.

Kotiin palaan haastattelut litteroituna, vuoret valloitettuna ja inspiroituneena.