Ensimmäisenä päivänä laskeutuessani Pyreneiltä jyrkkää alamäkeä, törmäsin penkillä istuvaan nuoreen miehen. Sillä oli kiharat mustat hiukset oikeaoppisella man bunilla ja päällä sillä oli musta sadeviitta joka näytti ihan jätesäkiltä. Se näytti siltä että alamäki vituttaa aika ankarasti, joten pysähdyin kysymään että onko kaikki hyvin. Se oli Hollannista ja halusi ihan helvetisti ottaa kengät pois jalasta ja olla jo perillä. Käveltiin yhdessä viimeiset 10 kilometriä Roncesvallesiin ja haaveiltiin niistä asioista joista kaikki pyhiinvaeltajat haaveilee; istumisesta, suihkusta ja langattomasta netistä. Siitä ettei kukaan kuorsaisi tänä yönä.

Se oli kiva tyyppi ja meillä oli tosi samanlainen huumorintaju. Se käveli vähän hitaammin kun olisin toivonut mutta ensimmäinen päivä on ensimmäinen päivä. Majoituttiin samassa paikassa ja hengattiin illalla yhdessä. Seuraavana päivänä lähdettiin yhdessä matkaan käveltiin samassa seurueessa. Kuljettiin useampi päivä samassa seurueessa kunnes en enää kestänyt sitä että se valitti kaikesta ja puhui ihan koko ajan. Tuntui ettei se osannut olla hetkeäkään yksin tai olla omien ajatustensa kanssa. Mä taas en välillä mitään muuta olisi halunnutkaan kun olla omien ajatusteni kanssa. Siitä oli pakko hankkiutua eroon jos halusin säilyttää oman mielenterveyteni. Sanottiin sille lounaalla että me jatketaan nyt, ja salaa toivottiin ettei nähtäisi sitä enää koskaan. Kuitenkin se päätyi samaan paikkaan illalla ja kohteli hyytävästi. Törmäsin siihen viikkojen aikana vielä toisinaan mutta kertaakaan se ei enää edes sanonut Buen Camino. Ja sillä reitillä sanotaan Buen Camino ihan kaikille, niillekin joille sitä ei todellakaan haluta sanoa. Se ei tainnut kestää sitä että joku ei halunnut olla sen kanssa paita ja peppu.

Kuulin myöhemmin että se käveli koko reitin jonkun pojan kanssa tiiviissä symbioosissa. Mä toivon että se sai Caminolta sen mitä halusi, koska omaa aikaa se ei ainakaan saanut.

*

Se hollantilainen jätettiin jälkeen ihanan jenkkitytön kanssa. Me molemmat osattiin olla hiljaa oikeissa paikoissa ja puhua vaan asiaa. Se oli jättänyt taakseen työpaikan ja kodin ja yritti nyt keksiä mitä elämällään tekisi. Se oli tullut Caminolle tekemään vaan omaa juttuaan eikä sitä kiinnostanut yhtään mitä muut ajattelee. Sillä oli kaikki maailman aika Caminolle ja mulla vaan neljä viikkoa. Mun oli pakko kiristää tahtia ja edetä nopeammin. Muutaman ensimmäisen päivän jälkeen me ei nähty enää Caminolla, mutta viestiteltiin silti joka päivä ja vaihdettiin kokemuksia.

Pari päivää myöhemmin törmäsin australialaisiin naisiin joihin se jenkki törmäsi myös myöhemmin. Ne tajusi heti että molemmat tietää mut. Caminolla kaikki tietää toisensa ja kaiken toisistansa. Kaikki kertoo heti että miksi ne on täällä, kauanko ne on kävellyt ja paljonko on rakkoja. Se jenkki tuli käymään mun luona Helsingissä kun oli kävellyt Santiago de Compostelaan ja me muisteltiin koko yö kaikkia yhteisiä tuttuja. Me viestitellään edelleen välilläja teeskennellään ettei ole oikeaa tai väärää tapaa kävellä Caminoa. On meidän tapa ja se helvetin väärä tapa, jolla lähetetään rinkka aina edeltä perille kohteeseen ja kierretään ympäri kyliä viimeisillä metreillä kerjäämässä leimoja pyhiinvaelluspassiin. Mut oikeesti ei ole oikeita tai vääriä tapoja.

*

Jossain vaiheessa hengailin yhdessä poikaporukassa. Siinä oli saksalainen poika joka oli tosi symppis mutta ihan pihalla vielä tästä maailmasta. Siinä oli tanskalainen poika jonka hiukset näytti ihan ananakselta. Siinä oli kanadalainen poika joka on ainoa josta oon kuullut Caminolla samaan aikaan olleista tyypeistä joka ei päässyt loppuun asti. Se oli yhtenä päivänä päättänyt kävellä 50 kilometriä päästäkseen seuraavaan isoon kaupunkiin. Se oli perillä myöhään ja sille annettiin viimeinen sänky koska se oli kävellyt niin kaukaa. Sen jälkeen se lepäsi kaksi päivää eikä pystynyt säryltään kävelemään. Sitten se kai käveli lyhyempiä pätkiä ja lopulta otti bussin taas seuraavaan isoon kaupunkiin missä me törmättiin siihen taas.

Se oli törmännyt matkalla johonkin tyttöön jonka kanssa ne oli puhuneet ihan kaikesta. Jotain oli kai loksahtanut paikoilleen ja se poika sanoi mulle että ihan sama pystyykö se kävelemään Santiagoon asti, se on jo saanut sen mitä se on tullut hakemaan. Sillon vähän mietin että noinkohan on, se vaikutti aika perfektionistilta, mutta se vaikutti onnelliselta joten annoin olla.

Seuraavana aamuna lähdettiin kaikki samaan suuntaan. Se sanoi kävelevänsä seuraavaan kaupunkiin, jonka alberguessa oli kuulemma fysioterapeutti joka vois katsoa sen jalkaa. Mulla oli polvi edelleen rikki joten lähdettiin sen jälkeen hitaasti ja aiottiin päätyä samaan paikkaan. Ei oltu päästy edes kaupungista pois kun nähtiin se kanadalainen puhelin kädessä bussipysäkillä. Sen jalkaan sattui kuulemma liikaa eikä se uskonut voivansa kävellä. Se oli päättänyt ottaa bussin Madridiin kun vielä voi, ja keksiä siellä jotain. Se vaikutti päätöksensä suhteen tyyneltä mutta olin aika varma että sitä harmitti tosi paljon. Mietin sitä poikaa välillä ja muistutan itteeni siitä että omat rajat pitää tietää. Se väitti että on saanut Caminolta jo kaiken tarvitsemansa, mutta oon aika varma et jonain päivänä se palaa vielä ja kävelee koko Caminon uudelleen.

*

Sit on se yks joka houkutteli mut kävelemään sen kanssa yhtenä päivänä 40 kilometriä Burgosiin ja sit me käveltiin yhdessä kaikkina muinakin päivinä. Käveltäis varmaan vieläkin yhdessä jos ei asuttais maapallon eri puolilla. Se sano just että vaikka sen jalat oli Caminon jälkeen ihan rikki, se tekis sen silti mun kanssa uudestaan. Mä etin lentoja sen luokse ja se ettii töitä Helsingistä.