Elokuun lopussa pakkaan rinkan ja lennän Manchesteriin. Vasta junassa kohti Edalea tajuan mitä olen tekemässä ja tuleva matka on luultavasti aivan tajuton virhe tai aivan järjettömän hieno vaellus. Aion kävellä yli 100 kilometriä Pennine Way:ta pitkin. Kyseessä on Englannin vanhin ja lähes pisin vaellusreitti joka kokonaisuudessaan on yli 400 kilometriä pitkä ja vie suurimmalta osalta vaeltajia kolme viikkoa päästä Edalesta Skotlannin puoleen Kirk Yetholmiin. Minä aion viettää reitillä viikon ja edetä noin kolmasosan matkasta mutta jo sekin jännittää. Oppaat ja blogit kuvaavat reittiä haastavaksi mutta upeaksi. Harjut ovat karuja ja itsenäiseen kulkemiseen saa kuulemma tottua. Reitti kulkee pienten kylien halki, joten kylien hostelleissa ja hotelleissa voi majoittua sekin joka ei uskalla vielä telttailla – eli siis minä.
Edalessa väkeä on kuin pipoa ja monet tekevätkin reitin virallisesta aloituspisteestä päiväretken ja palaavat sitten junalla kotiin. Minä lähden rinkka selässä matkaan ja ihastelen lampaita ja vihreitä kukkuloita. Kulku on helppoa ja vasta kohden iltaa jalka alkaa painaa. Illalla nukahdan kuuman suihkun jälkeen välittömästi ja seuraavana aamuna herään kuudelta siihen että kukko alkaa kiekua pihalla.
Seuraavana aamuna lähden aikaisin. Kuljen kylän halki, ohitan vesiputouksen toisensa perään ja koitan olla kaatumatta harjulla tuulessa. Kaukana horisontissa näkyy joku istumassa kävelysauvat iskettyinä maahan. Kävelysauvojen kanssa kulkeva vaeltaja on kadonnut mutta löydän miehen myöhemmin laaksosta tauolla joen varrelta. Nuuskamuikkusta muistuttava mies istuu kivellä ja ottaa pienestä tinarasiasta tupakan ja polttaa sen hitaasti kertoen matkastaan. Hän aikoo vaeltaa koko reitin ja on lähtenyt matkaan eilen kuten minäkin. Hän aikoo telttailla koko matkan ja uskoo pääsevänsä perille kolmessa viikossa. Minä ja Nuuskamuikkunen vaellamme yhdessä lähes koko päivän. Kävelemme kumpikin itseksemme ja pidämme taukoja yhdessä. Hän kertoo olevansa saksalainen eräopas ja minä kerron olevani suomalainen ja vähän hukassa elämässäni. Nuuskamuikkunen nyökkäilee ymmärtävästi. Kuulen Nuuskamuikkusesta myöhemmin muilta vaeltajilta ja kuulen kuinka Nuuskamuikkunen on joutunut ostamaan uudet vaelluskengät edellisten hajottua.
Iltapäivällä kadotan Nuuskamuikkusen sillä haluan päästä perille ennen pimeää ja illan kohteeseen on vielä pitkä matka, ehkä vähän liiankin pitkä. Jalkoja alkaa väsyttää ja nälkäkin koittaa. Välillä pelkään kuolevani reitille enkä pääse koskaan perille. Toisina hetkinä taas pelkään etten kuolekaan reitille vaan kiipeilen näillä nummilla ikuisesti ja sekoitan kaukana horisontissa olevat lampaat reitin viitaksi. Illalla nukahdan heti kunhan saan villasukat jalkaan.
Edellisen illan loppukiristä viisastuneena lähden Mankinholesista aamulla entistäkin aikaisemmin. Reitti kulkee kylän vierestä, ja edellisenä iltana olen laskeutunut harjulta kilometrin verran kylään ja nyt aamutuimaan samat rinteessä kulkevat portaat on noustava ylös. Ylhäällä tuulee ja reitti on suhteellisen epätasainen mutta edellisen illan vaikeudet tuntuvat kaukaisilta. Ohitan matkalla kauriin ja syön lounasta pikkuruisessa pubissa jossa puhun vaeltamisesta vanhemman miehen kanssa. En ymmärrä miehen aksentista juuri mitään mutta nyökkäilen innoissani ja kerron kokemuksiani reitiltä samalla kun rapsutan miehen koiria. Korkealla nummilla törmään miehiin jotka kertovat vaeltaneensa saman reitin aikaisemminkin – 20 vuotta sitten. Mutaiset nummet ovat aikanaan kuranneet vaeltajat varpaista polviin mutta viimeisten vuosien aikana kosteimpiin kohtiin on viety laattoja jotka tekevät kulkemisesta helppoa. Miehet kertovat nähneensä matkalla Nuuskamuikkusen, kertovat hänen kenkäongelmistaan ja jatkavat sitten matkaansa. Aion viettää illan Haworthissa, joka on seudun mittapuulla turistinähtävyys. Brontën siskokset asuivat täällä 1800-luvun alkupuolella ja Humisevan harjun kerrotaan pohjautuvan juurikin näihin harjuihin. Tihkusateessa ohitan nähtävyydet ja turistit ja rämähdän pubin penkkiin syömään. Illan hostelli muistuttaa enemmän kartanoa kuin hostellia. Tapaan miehen joka kertoo vaeltavansa koko maan halki; Englannin eteläisimmästä kärjestä Skotlannin pohjoisimpaan kolkkaan. Minä olen liian väsynyt innostuakseni.
Kolmen vaelluspäivän jälkeen jalat alkavat viimein tottua vaellukseen. Rinkka tuntuu kevyeltä ja olen oppinut heittämään rinkan sadesuojan rinkan päälle niin ettei rinkka ehdi kastua juuri lainkaan. Törmään reitillä kahteen paikalliseen ikäiseeni mieheen. En taaskaan ymmärrä aksentista juuri mitään mutta ymmärrän poikien olevan menossa kalaan. Tavaraa on noin neljä kertaa enemmän kuin minulla ja säälin poikia vähän. Karistan pojat ylämäessä ja melkein heti sen jälkeen käännyn alamäessä väärään suuntaan. Palkitsen itseni oluella kun pääsen viimein takaisin oikealle reitille. Alkaa viimein tuntua siltä että saatan sittenkin selvitä reitistä ja ajoittaisesta turhautumisesta huolimatta pidän nummista ja harjuista paljon. Harjujen tuulessa kaikki kotona suurilta tuntuvat huolet tuntuvat nyt pieniltä ja kaukaisilta. Kulku on melko yksinäistä mutta seurana on kaikki puhelimessa olevat äänikirjat, ja matkan aikana kuuntelen kirjan toisensa jälkeen. Väistelen nummilla olevia vesilätäköitä ja kuuntelen kuinka Cheryl Strayed vaeltaa Pacific Crest Trailin halki. Illalla olen hostellin dormin ainoa asukas ja levittäydyn huoneen jokaiselle tasolle. Syön illallista kylän ainoassa auki olevassa ravintolassa. Kyseessä on intialainen ravintola jonka ainoa asiakas olen. Kymmeneen mennessä olen taas nukkumassa.
Päädyn Pondenista Malhamiin nopeammin kuin uskonkaan. Kuljen kanaalin vartta pitkin ja ihastelen veneitä. Vaellan lukuisten peltojen halki ja väistelen lampaita ja lehmiä. Pidän tauon kahvilassa ja juon paikallista omenamehua. Iltapäivällä päädyn Malhamiin ja innokkaana mutta matkasta ryytyneenä menen illan hostellille. Hostellin aulassa mies lukee seinältä karttaa ja tulee sitten juttusille. Käy ilmi että olemme itseasiassa tavanneet jo aikaisemmin – kyseessä on Hawarthissa tavattu mies joka vaeltaa maan halki. Mies, Dominic, kertoo matkastaan ja siitä ettei edelleenkään omista karttaa. Minä näytän Dominicille kuinka käytetään kompassia. Kerron Nuuskamuikkusesta ja kohtaamistani lampaista. Kerron Suomesta ja järvistä ja tuntureista. Dominic epäilee minun olevan valtion asialla houkuttelemassa ihmisiä matkustamaan Suomeen ja osuu lähemmäs kuin arvaakaan. Illalla syömme yhdessä viereisessä pubissa.
Seuraavana aamuna herään uupuneena. Edellisen illan kaksi olutta kummittelevat otsalohkossa ja hostellin pihan hanhet ovat metelillään pitäneet valveilla aamuyön. Dominicista turhautumiseni hanhiin on ratkiriemukasta mutta minua ei naurata yhtään. Halaamme Dominicin kanssa hyvästiksi ja lupaan soitella kun tulen seuraavan kerran Lontooseen. Matkalla ohitan yhden reitin suurimmista nähtävyyksistä – Malham Coven. Muutamaa kilometriä myöhemmin alkaa rankkasade joka kestää ja kestää. Kiipeän ylämäessä eteenpäin ja kiroilen kaatosateessa lampaille. Kuuntelen Beyoncea ja vannon itselleni selviäväni kaatosateesta ja liukkaista kivistä. Alamäessä laulan ääneen jotten keskittyisi siihen kuinka kengät ovat sateen jäljiltä läpimärät. Väistelen autoja ja lampaita kun housut ja kengät kuivuvat iltapäivän tuulessa. Kun reitin viimeinen nousu, Pen-y-ghentin huippu on edessä, tuntuu jo melkein voittajalta. Huipulla tuntuu jo erittäin voittajalta ja hyytävän kylmästä tuulesta huolimatta vietän huipulla pitkän tovin hämmästellen kaikkea sitä mikä reitille on mahtunut. Loppumatkan hymyilen maanisen onnellisesti ja manaan väsyneitä jalkoja. Hostellissa miehet eivät ole lainkaan vaikuttuneita saavutuksestani ja vaahtoavat siitä kuinka aikovat seuraavana päivänä kiivetä kaikille seudun kolmelle vuoren huipulle (tunnetaan nimellä Three Peaks Challenge) ja varoittavat heräävänsä kukonlaulun aikaan. Minä vannon nukkuvani uupuneena metelin läpi ongelmitta.
Seuraavana aamuna herään tietäen että vaellus on nyt ohi. 125 kilometriä myöhemmin olen päässyt Edalesta Horton-in-Ribblesdaleen yhtenä kappaleena ja onnellisempana kuin kenties koskaan. Harjuja ja nummia ja lampaita ja väsyneitä pubeja ja märkiä varpaita ja puuskutusta ja vitutusta ja aivan armotonta euforiaa. Onneksi enemmän euforiaa kuin vitutusta. Kirjoitan ylpeänä nimeni reitin lokikirjaan ja huomenna lennän kotiin.
Jonain päivänä toivottavasti palaan ja vaellan reitin loppuun.
Miten:
Helpointa lienee lentää Manchesteriin ja jatkaa junalla Edaleen (junamatka kestää vajaan tunnin). Horton-in-Ribblesdalesta pääsee Leedsin kautta takaisin Manchesteriin junalla parissa tunnissa. Korvaamatonta tietoa majoituksista ja muusta löytyy täältä ja täältä. Minulla oli mukana juurikin tuo opaskirja suosittelen lämpimästi.
