Paljon olen tehnyt yksin, mutta lähteminen Pori Jazzeille yksin jännittää vähän. Olen matkustanut yksin, käynyt elokuvissa ja musikaaleissa yksin, elänyt yksin ja syönyt kaikkia mahdollisia aterioita yksin. Eli pärjään kyllä. Silti nyt vähän jännittää. Festarit kun on tyypillisesti jotain mihin mennään yhdessä ystävien kanssa ja juhlitaan aamuun. Potentiaaliset rikostoverit olivat kaikki toisaalla, joten on pakko uskaltautua yksin (tai lähes yksin). Mitä vaan Caro Emeraldin, Kylie Minoguen ja Paloma Faithin vuoksi. Keskiviikkona matkaan töiden jälkeen ensin vanhempieni luokse ja seuraavana aamuna ajamme yhdessä Poriin. Minä nuokun takapenkillä ja vanhemmat puhuvat siitä mistä aikuiset yleensä nyt puhuvat (en tunne vielä niitä puheenaiheita). Matkalla pidämme kaksi kahvitaukoa, koska miksikäs ei. Perillä vanhemmat parkkeeraavat auton ja minä marssin Annankadulle varaamaan patjan. Vanhemmat jatkavat illalla vielä mökille, joten illalla olen omillani, mutta vielä vanhemmat ovat seurana. Annankadulla on vielä väljää ja patjat odottavat ottajaansa. Minä varaan salista vapaan patjan ikkunan vierestä, mikä osoittautuu ensin hyväksi ja sitten huonoksi ratkaisuksi. 

Kirjurinluodolla harmittelemme Beth Hartin peruuntumista. Arvomme äidin kanssa palaako päänahka jos en osta hattua. Äiti yrittää vakuuttaa ettei lippis näytä tyhmältä mutta päätän silti elää rajalla. Hymyilemme humalan avustamina innokkaina tanssiville Candi Statonin kuuntelijoille. Isä nyökyttelee hyväksyvästi Stanley Clark Bandin keikalla. Äidin kanssa haaveilemme mansikoista. Takarivin jazz-poliisit nyökyttelevät kaikki tahdissa. Kaikki näyttävät vähän isältä; farkkutakki, aurinkolasit nenällä pilviselläkin säällä ja arvostavaa taputusta aina vaikean soolon jälkeen. Mahdotonta olla olematta onnellinen. 

John Hiattin aikaan istumme nurmikolla ja syömme hampurilaisia. John kertoo muusikoidensa olevan Conneticutista. Sieltä mistä karhut vaeltavat vapaina. John itse taitaa olla aksentin perusteella jostain etelästä. Kun John Hiatt hymyilee, on lavalla keski-ikäinen mies jonka koko kasvot menevät vallattomille naurunrypyille. Tunnen suurta yhteenkuuluvuutta lavalla kitaran kanssa olevan keski-ikäisen miehen kanssa ja ikävöin vähän kotiin Yhdysvaltoihin. Lupaan itselleni ja isälle tutustuvani miehen tuotantoon tarkemmin. 

Caro Emeraldin noustessa lavalle heitämme hyvästejä. Vanhemmat ajavat mökille ja ovat huolissaan pärjäämisestäni. Minä vakuutan selviäväni ja pysyväni lämpimänä Islannista tuodussa villapaidassa, ja juoksen yleisön sekaan. Keskellä yleisöä kukaan ei näytä yksinäiseltä. Caro Emeraldin kanssa lavalla on tamburiinia soittava gigololta näyttävä mies. Kitaristi nojaa rennosti tuolin selkänojaan ja hymyilee vinosti toisesta suunpielestä. Instrumentaaliosuuksien aikana Caro laittaa silmät kiinni ja fiilistelee enemmän kuin yleisössä kukaan. Kun kaikki liikenevät soittajat tanssivat charlestonia keskellä lavaa, luulen haltioituneena nähneeni kaiken mitä maailmalla on tarjota. Kuinka väärässä olenkaan. Kun Caro heittää korkokengät lavan reunalle ja liittyy mukaan tanssiin, en kaipaa enää mitään. 

Kun aurinko laskee, pistän villapaidan päälle ja ostan kahvin. Vielä ei ole pelottavaa. Kaikki keskittyvät omaan tekemiseensä ja omaan humaltumiseensa niin ettei kenelläkään ole aikaa keskittyä yksin festareilla kulkevaan tyttöön. Kylien keikalla marssin taas suoraan väkijoukkoon ja tuijotan suu auki ihastellen Kylien showta. Eteen tunkee joku limainen pariskunta ottamaan selfieitä piskuisella pokkarillaan ja tekee mieli avautua että näin eteen jos tulee niin paree tanssia ja laulaa niin jumalan paljon. Mutta Kylien edessä ei viitsi riehua. Tanssin ja laulan koko shown läpi kuin heikkopäinen. Kaikki instagrammaavat, whatsappaavat ja snapchattaavat kuin hullut ja lopulta puhelimen verkko toimii kunnolla vasta kun olen jo menossa nukkumaan. 00:22 lähetän äidille viestin jossa ylistän Kylien shown maasta taivaisiin ja kerron päässeeni majapaikkaani.

Seuraavana aamuna herään väsyneenä. Sekamajoitukseen on pitkin yötä rojahtanut humalaisia jazz-mörköjä viereisille patjoille. Raavaat miehet eivät pelkästään kuorsaa vaan myös puhuvat unissaan. Aamulla sataa kaatamalla, mikä ei varsinaisesti kohota tunnelmaa. Aamupalan jälkeen pyörin kaupungilla turhautuneena pari tuntia ja maistelen kakkuja. Lopulta ratkaisen ongelman kuten aina matkoilla; kysyn itseltäni mitä tekisin jos olisin nyt kotona. Niinpä hiippailen patjalleni ja nukun makeat parin tunnin päiväunet. Havahdun hereille aina kun uusi seurue saapuu paikalle mutta käännän tyynesti kylkeä. Päiväunien jälkeen maailma tuntuu paljon paremmalta. Päiväunien aikana äiti on lähettänyt mökiltä kuvaviestien muodossa ensin raportin marjoista ja sitten marjoista tehdyistä hilloista. Kyllä maailma on täydellinen. 

Iltapäivän paahteessa ostan kuin ostankin hatun ja saavun täydelle Kirjurinluodolle. Lavalla on Erlend Oye ja lavan edessä tanssitaan. Solistilla on maailman vilpittömin ja innokkain hymy. Kesken kappaleen itse Erlend menee kyykkyyn, viittoo muut mukaan ja laulaa kyykyssä kunnes koko Kirjurinluoto kyykkää mukana. Sitten kaikki tanssivat entistä enemmän. Juuri ennen Jessie J:n keikkaa lavan edusta alkaa täyttyä teineistä. Nuorten ja Jessien energia tarttuu ja on pakko mennä mukaan. Jessie kertoo kappaleiden taustoista avoimesti ja vilpittömästi, ja kun Jessien kertoessa erityisen vaikeasta kaudesta elämässään taustalaulaja pyyhkii silmäkulmiaan, olen minä nyyhkinyt suhteellisen avoimesti jo pitkään. Innostus tarttuu. Kun vaelluslistalleni kuuluva Bang Bang soi, kuvittelen itseni kuukauden päähän seuraavalle vaellukselle. 

Monet teineistä poistuvat paikalta Jessien jälkeen mutta osa jää paikalle vielä Paloma Faithin keikalle. Lavalle kannetaan valkoisia kalusteita ja lavalle astuu lopulta tyylille uskollisesti päästä varpaisiin kimaltava Paloma. Tanssin ja laulan varmasti enemmän kuin missään ikinä, mutta edessä joraa varmasti maailmankaikkeuden innokkain ja fanaattisin Paloman fani. Keski-ikäinen mies tanssi paidan selkämyksen märäksi ja osaa kaikkien kappaleiden lyriikat täydellisesti. Ei voi kuin ihailla. 

Paloman jälkeen jonotan sata vuotta bajamajaan ja toiset sata vuotta ruokaa. Ruokakojun jonossa tuntuu vähän yksinäiseltä ja orvolta kun vieressä seurueet juottavat toisiaan kilpaa humalaan. Nyt sitä kiinnittää huomiota siihen kuinka äänekkäitä suomalaiset ovat kun ilta kuluu pitkälle. Kaikesta tanssimisesta ja jonottamisesta uupuneena istun Emeli Sandén keikan ajan penkin päässä ja lepuutan jalkoja. Pohdin jo että pitäisikö lähteä nukkumaan mutta päätän tsempata ja jäädä uteliaisuudesta katsomaan vielä Kasmiria. Ja onneksi jään. Tedin teltta on pullollaan väkeä ja Kasmiria sen kummemmin kuuntelematonkin osasi kummasti yhtäkkiä kaikki lyriikat.

Kun saavuin yhden aikaan patjalle, uskoin suurimman osan väestä saapuneen jo paikalle. Olen armottoman väärässä. Aamulla sali on millilleen täynnä patjoja ja minä olen nalkissa seinän vieressä. Paikka oli aluksi täydellinen pistorasian vieressä, mutta nyt painajaismainen kun minun ja oven välissä on lattiallinen nukkuvaa jengiä. Kun pakkaan laukun loppuun, alkavat ensimmäiset kääntää kylkiä ja heräillä. Hiippailen hiljaa ulos salista, talosta ja koko Porista ja kirjoitan Tampereen junassa postikortteihin jazz-raportteja. Kiitos Pori!

onnellinen tyttö Pori Jazzeilla (ja samalla kuvatodisteet äidille siitä että hattu oli päässä)