Vietin juuri kolme viikkoa yksin vaeltamassa (ja sitten viikon töissä ahdistumassa, mutta ei nyt mennä siihen) ja se oli täydellistä. Olen viimein palannut elävien kirjoihin ihan oman ja itsellisen loman jälkeen. Kiersin Islannissa jäätiköiden reunoja ja kiipeilin vuonojen rinteillä. Olin pikkuisissa kalastajakylissä enkä tehnyt mitään muuta kuin söin retkieväitä ja vaelsin. Samaa jatkoin toisen viikon ympäri Norjaa ja kolmannen ympäri Lappia. Kiipesin tuntureille ja ihmettelin aurinkoa jonka peitti toisinaan vain sadepilvet. Koko matkan aikana kävin pidempiä keskusteluja korkeintaan kahdenkymmenen ihmisen kanssa ja se oli täydellista. Matkustin yksin ja nautin hiljaisuudesta täysin siemauksin ja kun päätin matkan Sodankylään Elokuvajuhlille olin sekä innostunut että vähän ahdistunut väenpaljoudesta. Onneksi Helsinkikin on jo vähän hiljentynyt. 

Päivisin vaelsin, nukuin päiväunia ja kirjoitin. Pohdin elämää ja sitä mitä sillä pitäisi tehdä ja päätin että kesän loppuun mennessä jotain pitää tapahtua (en tosin tiedä vielä mitä). Kirjoitin muistikirjan sivut täyteen. Tulin siihen tulokseen että Islannista ostettu villapaita on parasta ja ihaninta mitä olen ikinä omistanut. Intoilin joka kerta kun näin jonkun uuden eläimen. Nautin siitä ettei kenellekään tarvinnut puhua. Ettei tarvinnut sumplia kuin omia aikatauluja eikä niitäkään juurikaan. Että täällä kukaan ei tunne minua eikä minun tarvitse tuntea täältä ketään. Luin Mia Kankimäen useammassa blogissa ylistettyä kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja samastuin lähtemiseen ja jäämiseen ja ennen kaikkea lähtemiseen. Kun on uudessa paikassa yksin, on vapaa kaikista odotuksista ja vaatimuksista eikä kukaan tule sanomaan että kyllä nyt pitäisi olla sosiaalisempi urheilullisempi syvällisempi pidetympi tai vähemmän kulmikas. Ja se hiljaisuus oli menneen kevään jälkeen enemmän kuin kaivattua. Omista ajatuksista oli seuraa enemmän kuin tarpeeksi. Luin muutaman kirjan. Ajattelin Caitlin Morania ja Roxane Gayta (näistä myöhemmin lisää) ja sitä kuinka kolmen viikon jälkeen tuntui hyvältä palata kotiin (mutta ei töihin). 

Matkan aikana tyyppi kävi toisinaan mielessä, herätti pienen hymyn tai haikeutta ja poistui sitten. Hyvä niin. Tuntui hyvältä että kotona odottaa vain sotku. Että kaikki mitä on, on juuri nyt ja juuri täällä. 

Ja että kaikki se mitä on, kulkee myös mukana ja on nyt kotona Helsingissä. Ainakin hetken.