Soitellen vuorelle

Sveitsi, heinäkuu 2016

Torstaina hyppään junaan ja haaveilen siitä kuinka kolmen tunnin päästä oon vuorella. Vaihdan junaa ja istun itteeni tosi tyytyväisenä seuraavassa junassa. Siitä junasta jäänkin pois väärällä asemalla ja sit kaikki alko mennä alamäkeen. Soitin hotellille ja tarkistin että meneehän vuorelle gondoleita vielä illalla. Viimenen gondoli menee viideltä. Keksittiin mulle sit toinen reitti ihanan hotellin tyypin kanssa ja söin ahdistukseeni helvetisti suklaata. Missasin vielä yhden junan ennenku pääsin lopulta junaan, bussiin ja lopulta vielä taksiin jolla pääsin vuorelle. Oli jo pimeetä kun pääsin perille enkä ollut ymmärtäny taksikuskin sveitsinsaksasta sanaakaan, mut olin vaan tyytyväinen et olin päässy johonki. Mua oli jännittäny kaikkien kamojen ja paneelien kanssa, mut lopulta olin mun pienessä vuorimökissä.

Aamulla söin aamupalalla ihan kaiken mahollisen jotta voisin säästää muun ruuan suhteen. Huipulla on kuulemma lunta ja sumua, sanottiin turistitoimistosta ja neuvottiin helppoja ja matalampia reittejä. Mua vähän harmitti mut lähin silti. Ensin mietin et onko tästä reitistä mihinkään kun sato ja tuntu tahmeelta, mut kyllä se sit siitä. Pilvet roikku raskaina vuorilla ja yhtäkkiä mun ympärillä oli lauma lehmiä. Kyllähän ne olis pitäny kuulla jo kaukaa, koska niiden kellojen kilke kuulosti samalta kun asematunnelin katusoittajat. Mut jotenki olin kattonu vaan niitä vuoria ja sit ne lehmät vaan lähesty mua. Mä selitin niille suomeks että haluun vaan mennä tästä ohi mut sit yhtäkkiä ne nuolas mua. Haisin koko viikonlopun lehmältä mut hymyilin ihan helvetin leveesti.

Kiipesin Seebenseelle helppoa reittiä pitkin mut sit näin ylempänä rinteessä jonkun pienen reitin joka näytti paljon kiinnostavammalta. Luulen et se oli niitä reittejä joita turistitoimistosta ei sillä säällä olis suositeltu mut pakko oli mennä. Se oli kapee polku ja märät mustikanvarvut kasteli mun kengät ja housut. Siellä ei ollu mitään muuta kun pilviä ja mä. Kauriita näky kaukana mut ne lähti aina karkuun kun tulin lähemmäs, ne varmaan kuuli mun puuskutuksen. Sumun läpi ei nähny alas kylään mut eipä näkyny muuallekaan. Seuraavalle reittimerkille näki mut ei juuri kauemmas. Luntakin alko näkyä ja mä vedin paidan hihoja ranteiden yli. Siellä oli niin hiljasta ja pysähtynyttä, ihan ku jossain autiokaupungissa. Alhaalla kylässä oli ihan eri meininki – aurinko paisto ja lapset hyppi trampoliinilla. Ja mä olin just tarponu lumen ja tuiskun läpi.

Seuraavana aamuna oli tosi hyvä sää ja lähin taas kiipeemään ylös. Alkumatka tuntu jotenki tosi raskaalta ja olin ihan varma et se johtu niistä hiton koirista jotka juoksenteli hotellissa joka paikassa. Ne oli tosi ihania mut luulen et niiden karva oli levinny kaikkialle ja mähän oon aika allerginen. Olin päättäny yrittää tosi korkealle huipulle mut kun näin sen huipun horisontissa niin alko vähän epäilyttää. Jatkoin kuitenki ja näin murmeleita matkalla. Ihmisiä tuli vastaan ja mä ohitin taas lehmiä mun matkalla. Mitä korkeemmalle kiipesin sitä enemmän lunta oli. Jossain vaiheessa lunta oli melkeen polveen ja huipulle, tai edes sen lähelle olis ollu vielä tuntien matka. Totesin että mää jään kyllä nyt tähän kiville fiilistelemään enkä lähe reuhtomaan itteäni tonne perkeleellisen lumen keskelle. Ja vitsi että tuntu hyvältä todeta että ei oo pakko hirveellä tempolla yrittää kiskoa menemään. Söin vähän eväitä ja kuuntelin kaukaa kuuluvia lehmänkelloja. Palasin takasin ja heitin pari pienempää lenkkiä. Eilen nähdyt paikat näytti auringossa ihan erilaiselta. Ei yhtään siltä et seuraavan kiven takana olis ruumiita.

Mulla oli kaiken kävelyn jälkeen tosi kuuma ja harpoin t-paidassa. Muut katto takkiensa alta vähän kummaksuen ja kysy että eikö muka oo kylmä. Ei ollu. Päinvastoin mulla oli tosi kuuma ja mun iho palo tietysti siellä vuoriauringossa. Käsivarsien iho kuoriutuu edelleen ja näytän käärmeeltä joka luo nahkaansa. Mut rusketus on kyl nyt hyvä.

Kaikki oli siellä perheiden tai kavereiden kanssa mut mulla oli ihanaa yksin. Mulla oli ikävä kaikkea ja kaikkia, mut oli pitkästä aikaa kivaa viettää aikaa ihan omien ajatusten kanssa eikä puhuu kenellekään. Enhän mä ketään olis edes ymmärtäny. En puhu saksaa mut yleensä tajuun et mistä on kyse, mut sveitsinsaksasta en kyl tajunnu sitäkään vähää.

Mut vuoria mä tajusin. Et vaikka mun matka sinne oli täynnä sähläystä niin mun kuuluu mennä vuorille aina välillä jotta voin tulla takas ihmisten keskelle.

***

How: I stayed on Flumserberg, which is about 90 minute train ride away from Zurich. If you arrive early, take a train to Untertzen and a gondola up to Tannenboden. If you arrive later, take a train to Sargans and catch a bus to Tannenboden – that’s where most of thde hiking tracks start from. I stayed at Hotel Tannenboden and loved the place. It’s very basic and fairly rustic, but the customer service was the best I’ve ever received. However, wifi didn’t work in my room and it seems that the hotel is extremely dog friendly – pack meds if you’re at all allergic. Location was great, so all around great experience.

The easiest way to reach the top is by gondolas, which cost about 25 euros one way. The stop running around 5pm, so make sure you don’t miss the last one down. You can hike the same hill but it’s steep and tough. Trails themselves vary from very easy and flat to narrow and steep, so plan accordingly. It’s often windy on the tops so pack layers and windproof gear. Don’t forget sunscreen! There was quite a bit of snow in mid-July so come prepared and excited.