Lapsettoman ajatuksia

Ihmisen mieli on monimutkainen. Tunteille emme mahda mitään, tunteita on vain opittava käsittelemään ja näyttämään oikein.

Olen persoonana hyvin positiivinen ja iloinen. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa ja viihdyn seurassa. Olen sosiaalinen sekä hyvin empaattinen. Tunnen myös kaikki tunteet hyvin voimakkaina. Oli kyse ilosta, surusta, onnesta, vihasta.

En voi kieltää etteikö raskaana olevat tai lastenvaunuja työntelevät aiheuttaisi surua ja jopa ajoittaista vihaa. Mutta negatiiviset tunteet eivät kohdistu heihin, vaan omaan lapsettomuuteen.

Mutta myöskin osaan iloita muiden onnesta, yksi parhaimmista ystävistä ilmoittaessaan tulevasta vauvaonnestaan pelkäsi miten reagoin uutiseen. Olin rehellisesti sanottuna todella onnellinen heidän puolestaan, en lainkaan katkera. Eihän muiden onni ole meiltä pois.

Toistaiseksi lasten syntymäpäivät , perhe-juhlat (lukuunottamatta yhtä joululounasta kun en voinut hillitä tunteitani kysyttäessä sen sadannetta kertaa lapsista) , ristiäiset ynnä muut ovat sujuneet varsin mallikkaasti. Silti välillä on vaikeaa pitää itsensä pystyssä ja esittää hyvin tyyntä vaikka sisällä kiehuisi.

Tiedän että jos lapsettomuutemme kävisi ilmi lähipiirillemme heidän käytös muuttuisi meitä kohtaan. Osa saattaisi olla ymmärtäväisiä, osa taas ei osaisi reagoida ja alkaisi varmasti ottamaan etäisyyttä koska eivät tietäisi miten olla seurassamme.

Itse mielelläni kuuntelen lasten asioita, leikin heidän kanssaan, pystyn täysin keskustelemaan vanhempien kanssa heidän lapsi-arjestaan, pidän mielelläni vauvoja sylissä ja halaan. Mutta joskus voi tulla se tilanne että murrun enkä saa pidettyä kuortani kovana. Sitä hetkeä pelkään. Mutta sitä ei pidä kenenkään muun pelätä.

Surut kuuluu elämään ja niinkuin sanonta kuuluu

se mikä ei tapa, vahvistaa