False Alarm

Kun olin lapsi äiti suhtautui kaikkeen sairasteluun ja tapaturmiin ylihuolehtivasti. Järkyttävää hössötystä ja hätäilyä pienemmästäkin. Toki ymmärrän mistä hänen reaktiot kumpusivat, kun taustalla oli vuosikausien lapsettomuus ja menettämisen pelko. Huomaan toistavani samaa kaavaa itseni kohdalla. Googlaan ja stressaan, mietin pääni puhki että mitä jos tästä aiheutuu sitä ja tätä. Petyn, kun muut ihmiset ympärillä suhtautuvat kipeään polveen olankohautuksin. 

Mieheni elää aivan eri todellisuudessa. Viimeksi tänä aamuna alkoi se jokakertainen jauhaminen tulevista ulkomaanmatkoista ja minne voitaisiin mennä. Minä en halua mennä. Minä haluan asettua paikalleni ja tyhjä syli huutaa lasta. Asia josta on riidelty ja keskusteltu ja olen antanut niin paljon jo aikaa. Tavallaan jo tiedän miten tässä käy. Miten asiat koskaan pääsivät näin pitkälle, en tiedä. Minulta puuttuu se tietty oma tahto, jotta voisin ottaa oman elämäni omiin käsiini. Aivan kuin kaikki tapahtuisi oman itseni ulkopuolella. Tämä kevät tulee olemaan se hetki jolloin tämä liitto tulee tienhaaraansa. Eihän kukaan mene naimisiin vain, että saisi erota. Tuntuu etten elä omaa elämääni. Tai etten elä elämää niin kuin haluan. Olen oman itseni kuori.