Napakymppi ja suomilove

Ystäväni isä on vakavasti sairas. Keuhkosyöpä, joka on levinnyt jo selkärangan nikamiin ja pieniin kolosiin joista se nakertaa tietään yhä syvemmälle. Ystäväni kirjoittaa blogia purkaakseen tuntojaan ja ajatuksiaan. Ne ajatukset ovat 13 vuotta vanhoja. En haluaisi mennä lukemaan uusinta postausta. Kaikki ne tunteet valuvat rajusti päälleni ja itken taas suihkussa. Elän vahvasti mukana kirjoituksissa ja ajatuksissa. Olen ajatellut omaa äitiäni useasti. Mitä hän ajattelisi nykyajan ilmiöistä ja napakympin toisesta tulemisesta. Suomilovesta äiti pitäisi siitä olen varma. Pitäisikö äiti minusta? Tai ihmisestä joksi olen kasvanut näiden vuosien aikana. Ikävöin äitiä lähes viikottain. Se ei ole välttämättä surua, vaan haikeutta, ikävää ja kaipausta. Antaisin mitä tahansa, että äitini saisi nähdä joskus tulevan lapsenlapsensa. 

Kirjoitan tätä huutokauppakeisarin huutaessa taustalla. Siinä taas yksi ohjelma josta äitini nauttisi valtavasti. Näen sieluni silmin hänet istumassa olohuoneen sohvalla syöden ruisleipiä, jotka on päällystetty pestotahnalla, sekin oli hänen suosikkinsa. Äiti olisi halunnut lähteä Gardalle 50-vuotislahjaksi. Ei lähtenyt. Äiti lähti muutamaa vuotta myöhemmin syövän nujertamana, katkerana ja vihaisena. Toivottavasti hän on saanut rauhan. Mistä minä saisin?