Havahdun jatkuvasti pohtimaan minkälaisen miehen minä sitten oikein haluan, jos tämäkään ei ole riittävän hyvä. Viikonloppuna oli pitkästä aikaa seksiä. Juuri sellaista kuollutta ummehtuneelta tuoksuvaa vanhan parin seksiä, joka jätti kylmäksi. Haluan miehen, josta huokuu voimaa, testosteronia ja hallintaa. Haluan miehen, joka ei ole allerginen millekkään, jolla ei ole astmaa, joka ajaa mustaa tai punaista autoa merkillä ei väliä. Haluan miehen, joka tuoksuu hyvältä ja jonka silmiin voisin hukkua. Haluan miehen, joka syö mitä tahansa ruokaa. En voi käydä enää kauppahallissa ostamassa kalaa. Tiskillä oli uusi poika, joka puhui englantia ja oli kaunis kuin veistos. Huomasin kuolaavani henkisesti tyyppiä koko ostotapahtuman ajan. Varmaankin vaimo / tyttöystävä mikä tahansa kotona. Tai täysi itseriittoinen kusipää, kuten ne aina ovat. Sitäpaitsi mitä helvettiä tuollainen ihmisveistos minussa näkisi. Olen ihmisraunio, rupinen pehmeä perunasäkki, jolla valuu hiki pitkin selkää tungoksessa. Oksetan itseäni.

Miksi kaikki suhteet kuolevat aina ennen aikojaan henkisesti. T on jossain henkisesti kaukana ja tavoittamattomissa välillä ja tuntuu ahdistavalta. Toisaalta tahtoisin vain vapauden. En mitään muuta. Selviäisin kyllä tiedän sen. Yhtenä iltana olin niin rikki ja ahdistunut tästä kaikesta ja ainoa ajatukseni oli, että minä lähden, eroan ja pääsen eroon näistä ihmisistä, tästä kaupungista ja kaikesta paskasta. Joo ja tiedän, että suhteen eteen on tehtävä töitä ja plaa plaa plaa. Tee siinä töitä, kun toinen on kaiken vapaa-ajan henkisesti ja fyysisesti kuin kuollut lahna ja oikein tunnen kuinka pelkkä läsnäoloni ärsyttää häntä. 

Minä haluan vittu saatana omakotitalon, kesämökin, perheauton, hyvän miehen ja koiran ja lapsia. Miksi helvetissä se on tehty näin vaikeaksi ja saavuttamattomaksi. Mutta tuokin unelma. Johtuuko sen kiihkeä jahtaaminen vain siitä, että oma lapsuuteni loppui kuin seinään vanhempieni erottua? Mahdollisesti. Huomaan yhä vuosikymmenien jälkeen ikävöiväni taloa, tuoksuja, pihanurmikkoa, kaikkea sitä turvallista lapsuudestani. 

Haluaisin isoon kaupunkiin, jossa voin olla kukatahansa. Ei tarvitse ahdistua lähikaupan myyjistä ja miettiä, kuinka talkkari käy samassa kaupassa. Eilinen oli huippu. Meinasin kuristaa anopin joka jauhoi samoja asiota ja kertoi samaa ruokatarinaansa varmaan jo kolmatta kertaa. Vitun tyhjänjauhaja. Ei mitään muuta sanottavaa koskaan. Työ työ työ työ ja S:n ainaiset ongelmat. Lähtee järki kohta. 

” Jos sä joskus opit arvostamaan tappavan tylsistyttäviä miehiä sä tiedät mist mut löytää.”