Kierros alkaa pettymyksestä, punaisesta epäonnistumisen merkistä. Alavireisten päivien jälkeen seuraa tarmo, joka kasvaa toivoksi. Hyväuskoinen riemu päättyy tuttuun punaiseen merkkiin. Joka kierroksella pettymys on hieman aiempaa karvaampaa ja toivo heikompaa. Toinen kasvaa ja toinen laskee, kohti tasaista.

Aamulla voin pahoin. Päivällä suutuin tyhjästä, illalla itkin hillomainokselle. Väsyttää ja janottaa. Olisiko tämä, voisiko olla…! Ei. Testipuikkoon ilmestyy vain yksi viiva. Vai vilahtiko tuossa kuitenkin jotain sinistä. Jos katsoisin alaviistosta, valoa vasten, hämärässä tai auringossa. Jos odotan vielä minuutin. Ehkä taskulampun avulla, kameran läpi tai tihrustaen. Ei. Tyhjää täynnä. Taas.

Lähdetäänkö Afrikkaan helmikuussa, kysyi ystävä syyskuussa. En suostunut, helmikuussa toivoin olevani jo isomahainen. Tuletko kevääksi akrobatian alkeiskurssille, kysyi ystävä tammikuussa. En suostunut, kevääksi toivoin saavani kehooni myös suojelua kaipaavan kasvatin. Mutta syli on edelleen tyhjä. Jäi Tansania näkemättä ja voltti oppimatta. Tyhjän takia.

Toukokuun toisena sunnuntaina ostan kukkia. Äidiltä lapselle. Kannan kimpun hautausmaan tuttuun nurkaan. Silitän kylmää kiveä. Jossain tuolla, pilven reunalla, lapseni istuu ja hymyilee: Älä minusta huoli äiti. Täällä on kaikki hyvin.

Bussipysäkillä on vauva. Suuret silmät tapittavat suoraan omiini. Hymyilen. Vauva nauraa. Onneksi tuuli peittää kyyneleet.

Syön muroja työpaikan kahvihuoneessa. Rouskuttelen ja lueskelen. Työkaveri kieltäytyy kahvista ovelasti virnistäen ja silittää litteää mahaansa. Tymäkkä potku mätkähtää poskeeni, terävä viilto vatsaani. Tyhjyys nielaisee esteeksi kasatut arkiajatukset ja maailma kutistuu oman napani mittaiseksi. Kahvihuone täyttyy onnitteluista. Sitkeästi venytän hymyn kasvoilleni ja liityn kuoroon.

”Aiotteko te hankkia lapsia?” Mieluiten heti tai viime viikolla. Aiottiin jo vuosia sitten. Ei ole meistä kiinni. ”No juu, no niin no joo, no ehkä”

Halusin koiran. Luin rotukuvauksia, viestittelin kasvattajien kanssa. Kiertelin eläintarvikeliikkeissä, hypistelin pentujen pantoja. Sain ystävän koiran hoitoon. Tajusin, etten pidä koirista. En osaa komentaa, pelkään murinaa ja nenääkin kutittaa. Halusin vain jonkun josta huolehtia.

Ikävä. Tuo riipivä, raapiva lohkare. Painava ja ontto. Toisinaan se on kaiken peittävä lumivyöry, toisinaan nenälle istahtava perhonen. Mutta aina se kulkee mukana arjessa. Arjessa, joka kaikesta huolimatta jatkuu. Päivä, kuukausi ja vuosi kerrallaan. Yksi ikävöity on mullan alla. Toinen valui viemäristä. Kolmatta ei ole koskaan ollutkaan.

Sanovat: nauti nyt vapaudestasi. Saat juhlia vappua rajoituksetta. Päätän kuunnella ja unohtaa hetkeksi. Pakkaan suureen laukkuun viinipullon, viltin ja villapaidan. Istun aurinkoisella kalliolla ja pyydän toisenkin lasin skumppaa. Sitten joku kysyy, mitä haluaisin tehdä tänään. Mitä haluaisin tehdä tänään. Silitellä kasvavaa vatsaa. Soseuttaa perunoita. Peitellä ja lukea iltasatua. Haistella kakkavaippaa. Herätä kahden tunnin välein kävelemään […]