Ladataan...
Tyhmä kysymys

Teksti on ilmestynyt Pohjalaisessa 25.7.2017

Me ollaan työtön, hullu ja eläkeläinen, laulaa kolme kaunista nuorta kirkon alttarin edessä. Kitara soi ja äänet ovat kirkkaat, vähän jännitystä niistä kuulee. Se on varsin ymmärrettävää, kyllähän ensiesitykset usein jännittävät. Varmasti tavallista enemmänkin, jos vielä vuosi sitten on ollut masennuksen syövereissä, ilman työtä ja opiskelupaikkaa. Sellainen, jota kutsutaan syrjäytyneeksi.

Olen tullut SuomiAreenaan katsomaan, mistä kesän suurimmassa poliittisessa tapahtumassa oikein on kyse. Olen odottanut tapaamisia tärkeiden ihmisten kanssa, miettinyt mitä laittaa päälle eri tapahtumiin. Monessa paikassa sainkin käydä, moniin uusiin ihmisiin tutustua, ja jopa tervehtiä ihmisiä, joita olen ihaillut kauan. Kaikista kohtaamisista vahvimmin jäi kuitenkin mieleen tämä nuorten työttömien järjestämä tilaisuus.

Se oli, nimensä mukaisesti, Erilainen mingle. Muissa tapahtumissa ehkä puhuttiin siitä, mitä tehdä nuorisotyöttömyydelle ja miten ehkäistä syrjäytymistä, mutta puhujina olivat jotkut ihan muut. Erilaisessa minglessä nuoret itse kertoivat tarinansa, jakoivat rohkeasti yli kolmensadan kuulijan kanssa tien, jonka olivat kulkeneet.

Tarinoita kuuntelevassa yleisössä tuskin oli montaa kuivaa silmää. Näiden nuorten saama uusi mahdollisuus liikutti niin minua kuin arkkipiispaakin, ja antoi toivoa. Nuorten tarinoita yhdisti se, että heitä oli kuunneltu. RAY:n tukemassa Tatsin Valtaajat -projektissa on lähdetty siitä, mitä nuori itse haluaa, ei siitä, mikä työpaikka sattuu olemaan avoinna työvoimatoimistossa.

Nuoret valtaavat omaa elämäänsä takaisin tekemällä asioita, jotka heitä kiinnostavat. Yksi on nyt päässyt Pop & Jazz Konservatorioon, toinen pitää neulekahvilaa. Mikä parasta, moni nuorista tahtoo nyt auttaa muita samassa tilanteessa olevia.

Lisääntyneet palvelut netissä helpottavat monen työnhakua, mutta eivät korvaa henkilökohtaista kohtaamista. Syrjäytynyt, masentunut, tai vaikeuksien keskellä kamppaileva ihminen ei kuitenkaan välttämättä pysty yksin selviämään työnhausta. Silloin tarvitaan toisen ihmisen tukea. Sitä että joku kysyy, missä sinä olet hyvä?

Nykyinen järjestelmämme julkisella puolella ei tunnu ottavan tätä huomioon. Työttömän pitäisi monen mielestä ottaa vastaan mikä tahansa työ, vaikka siinä voisi pahoin. Koska työstä pitää olla kiitollinen. Niin moni onkin. On kuitenkin saatava myös todeta, että tämä ei sovi minulle. Jokaisella tulisi olla oikeus tehdä työtä, josta pitää, ja kokea olevansa tärkeä. Ohjaamalla ja auttamalla saadaan työttömyyttä vähennettyä paremmin, kuin pakotteilla. Siitä tämä projekti on mainio esimerkki.

Jokainen meistä, erityisesti henkilö, jolla on jo pitkään ollut haastavaa, tarvitsee sen että tulee kuulluksi. Sen ,että joku uskoo juuri häneen.

Myös laulavien nuorten äänet muuttuivat vähitellen varmemmiksi, ja hymy nousi heidän kasvoilleen. Sillä kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka uskoivat heihin.

Kirjoittaja on vaasalainen kaupunginvaltuutettu, joka uskoo ihmisiin. Lisää Valtaajat-projektista täällä  ja täällä

Ladataan...
Tyhmä kysymys

Teksti on ilmestynyt Pohjalaisessa 27.6.2016.

Kun vuonna 2011 Suomessa seitsemän henkilöä sai surmansa niin kutsutuissa perhesurmissa, en muista kenenkään syyttäneen kristinuskoa.

Kun synnyinkunnassani Kauhajoella Matti Juhani Saari ampui kymmenen ihmistä, ei onneksi kukaan väittänyt, että syynä olisi pohjoispohjanmaamaisen kulttuurin huonous.

Kun joku joka on sinun näköisesi, samalta paikkakunnalta, samanlaisista oloista kotoisin tekee hirmuteon, on sinun helppo löytää syyt muualta kuin teidän yhteisestä kulttuuristanne, taustastanne, ja uskonnostanne.

Mitä enemmän hirmutekoon syyllistynyt henkilö näyttää erilaiselta kuin sinä, mitä kauempana hänen kotinsa on sinun kodistasi, sitä helpompaa sinun on yleistää hänen tekemänsä kauheudet osaksi toista kulttuuria tai uskontoa. Sitä helpompi sinun on syyttää yhden henkilön tekemisistä myös kaikkia muita niitä, joiden ihonväri on vähän saman suuntaa, niitä joilla on sama uskonto.

Kun terroristiryhmittymät toteuttavat hirmutekojaan maailmalla, kääntää moni virheellisesti syyttävän sormen kohti kokonaista, monenkirjavaa ja moniulotteista uskontoa, islamia. Sen sijaan, että islamin syyttäminen terroriteoista auttaisi meitä saavuttamaan maailmaan rauhan, se vie meitä yhä kauemmas tästä tavoitteesta.

Voit varmasti kuvitella mikä sinun reaktiosi olisi, jos sinua olisi syytetty Kauhajoen tai Jokelan surmista, koska olet käynyt rippikoulun. Ei tuntuisi kovin reilulta, eihän?

Aina löytyy kuitenkin joku, joka hyötyy vastakkainasettelusta. Tällä hetkellä hyötyjiä ovat juuri ne ryhmittymät, joiden tekojen vuoksi jotkut ovat valmiita leimaamaan kaikki muslimit terroristeiksi. Terroristiryhmittymien on paljon helpompi värvätä tulokkaita, kun länsimaat toitottavat vihaansa islamia kohtaan.

Kun länsimaat syyttävät jokaista muslimia terroristiryhmittymien teoista, he ruokkivat sitä vihaa ja pelkoa, jonka vuoksi ihmiset näihin ryhmittymiin liittyvät. Sen lisäksi on suorastaan absurdia yksinkertaistamista syyttää kokonaista, monissa maissa ja erilaisissa kulttuureissa vaikuttavaa uskontoa pienen osan sen vaikutuspiiriin kuuluvien ihmisten tekemisistä.

Emme kuitenkaan ole valmiita syyttämään kristinuskoa kaikesta siitä pahasta mitä länsimaiset ihmiset tekevät. Eikä ole syytäkään. Vaikka uskontoon vetoamalla saadaan vaikutettua ihmisiin, ei uskonto itsessään tee kenestäkään väkivaltaista. Ei kristinusko, eikä islam 

Maailmasta löytyy valitettavasti liian paljon ihmisiä jotka tekevät pahoja asioita. Eläisin mielelläni maailmassa ilman murhaajia, raiskaajia, terroristeja. Feministinä minulle on tärkeää, että ihmiset kohdataan yksilöinä, eikä jonkun toiseutetun ryhmän anonyyminä osana.

Älä sinäkään suostu katsomaan maailmaa mustavalkoisten lasien läpi. Katso syvemmälle, ota selvää. Terroristiryhmittymien uhkaa ei saa vähätellä, mutta ratkaisu ei löydy yleistyksistä. 

Kirjoittaja on vaasalainen kaupunginvaltuutettu, joka tahtoo rakastaa mailman ehjäksi.

Ladataan...

Hyvää he tarkoittavat. Kaikki ne, jotka toivovat muille sitä hyvää, mitä kohti itse kurkottavat. Tai mitä ovat kiihkeästi halunneet ja osakseen saaneet. Harvoin kukaan pahalla.

Jos ihailee lapsena Peppi Pitkätossun asennetta ja elämäntapaa, niin siinä käy helposti seuraavalla tavalla: Ei tule mieleenkään odotella jotain toista ihmistä elämäänsä, jotta voi hankkia Huvikumpunsa, ja sinne lauman eläimiä.

Jonain aamuna herää ja huomaa, että lapsiakin on liittynyt seuraan, sinne Huvikumpuun. Se tapahtui ilman kaaviota, joka sisältää treffejä, rakastumista, seurustelua, onnellista yhteistä odotusta ja toisen vanhemman, joka puhuu pehmeitä kasvavalle vatsalle tai huolehtii sen osapuolen erilaisista uusista tarpeista, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Harvemmin se nyt ihan noin menee muuten kuin naistenlehdissä ja blogeissa, mutta jotain sen suuntaista kai on monella odotuksissa.

Ei Peppinä tarvitse seuraa tai lupaa matkustaakseen toiselle puolelle maapalloa, kun siltä tuntuu. Tarkoitan nyt aikuista seuraa, kerran oli taapero rintarepussa ja sittemmin pieniä on ollut useimmilla matkoilla mukana kaksi. Yritän tässä sanoa jotain sellaista, kuin että en ole oikein osannut lykätä elämää odottamaan jotain sadunomaista "oikeaa hetkeä" tai "sitä oikeaa." Se on herättänyt kanssakulkijoissa ajoittain hämmennystä.

Olen kuullut niin paljon hyvää tarkoittavia ja kannustavia "tsemppauksia" siitä, miten kesähäät odottavat ja miten vielä teen iltatähden sillä tavalla kuin lapset pitää tehdä, rakkaudellisen avioliiton turvasataman suojaisimpaan poukamaan, että ajoittain olen ollut hukata itseni.

Kun hyväntahtoinen henkilö on pitänyt monologia aiheesta hänen kuvitelmansa siitä mitä yksityiselämältäni odotan, lopetin jossain vaiheessa hänen käsitystensä korjaamisen, vaikka en tunnistanut niistä itseäni. Ajattelin, että siinä toinen ihminen reflektoi omia toiveitaan minuun. Olen ehkä vähän pelännyt loukkaavani, jos sanon niiden olevan hänen unelmiaan ja ajatuksiaan, ei minun.

 

Ja koska yksinhuoltajaäiti, niin sitkeässä elää käsitys siitä, että saalistamme ahnaasti talouteemme elättäjää ja perheen päätä. Että Stockmannin joulukatalogin ydinperhekuvasto se on aina naisella mielessä.

Mutta kun ei ole. Ymmärrän, että on vaikeaa tajuta, että jonkun ajatukset ja toiveet hyvältä elämältä ovat erilaisia kuin itsellä. Sitä saattaa näyttää vähän naiselta, mutta ei sitten niitä hääohjelmia tykkääkään katsoa, ja lapsenakin kiipeili puissa ja haaveili olevansa intiaani, eikä prinsessa. (Taas kerran, kaikki saavat haluta olla prinsessoja, mutta jos sais myös olla haluamatta.)

Teininä maalla identifioiduin mopopoikiin, enkä heitä ihaileviin tyttöihin. Pitkään olin varma, että minun on oltava lesbo, että eihän tässä ole muuten mitään järkeä, kun ei kiinnosta meikit eikä keimailu. Suureksi pettymyksekseni ihastuin yhä uudestaan kohtalokkaisiin tummasilmäisiin nuorukaisiin. Joilla oli penis. Ja jotka tykkäsivät tytöistä. Eikä se ole mihinkään muuttunut. Mutta yksi asia on muuttunut. Enää en jaksa ja aio ottaa edes salaa paineita siitä, että elämäni meni niin kuin itse sen tahdoin menevän.

Että nauroin liian kovaa ja väärissä paikoissa. Että vilpittömästi en tajunnut, miksi ihan kaikki poika- tai miesporukat eivät ota minua mukaan leikkeihinsä ja kohtele vertaisenaan (se sattuu joka ainoa kerta, kun se tapahtuu.) Että en osannut haaveilla prinsessahäistä. Että ostin sen hemmetin maatilankin ihan yksin, tajuamatta kysyä lupaa keneltäkään. Että rakastin ja rakastan matkustaa ja janosin seikkailua. Että sisälläni on aina elänyt enemmän teinipoika, kuin teinityttö. Ja elää muuten yhä. Ja että siitä huolimatta en ole mies, vaan nainen.

 

Naistenpäivä on viikon kuluttua. Yhä, kuten myös vuosi sitten toivon enemmän rakenteiden muuttumista kuin kukkapuskia, vaikka kyllä ne kukatkin ihan kivoja on. Eikä se ole mikään sekä että. Sekään. Henkilökohtainen on poliittista, ja edes hiukan enemmän rakenteisiin kajoavasti kirjoitin aiheesta ja sen vierestä vuosi sitten naistenpäivänä: http://www.lily.fi/blogit/tyhma-kysymys/prinsessa-liukumaessa

Se, että haluaa päättää itse omista asioistaan, rahoistaan ja seikkaluistaan ei tietenkään sulje pois sitä, ettei voisi olla toivoton romantikko. Kaikille meistä rakkaus ja romantiikka eivät vain ole synonyymi sille, että hankitaan yhteinen pankkitili ja sähköpostiosoite.Ja jos se on teille juuri sitä, niin antakaa palaa!

Olisi ihanaa ja vapauttavaa, jos me kaikki saisimme pariutua, rakastua ja perheellistyä juuri itsemme näköisesti ilman ulkopuolisia paineita ja odotuksia. Niin että emme kokisi toisten valintoja uhaksi omillemme tai kokisi hillitöntä tarvetta määritellä miten muiden kuuluu yksityisasiansa järjestellä.

Luulen, että moni hengittäisi nykyistä vapaammin. Ainakin itse aloin hengittää taas vapaammin huomatessani, että kaikki ne hyvää tarkoittavat neuvot ja analyysit toiveistani ja tarpeistani olivat alkaneet sumentaa ihan oikeita ajatuksiani ja toiveitani ja olin kehitellyt lievää painetta ja ahdistusta olla enemmän joku muu, joku häistä ja iltatähdestä haaveileva.

Laura Rantanen on Varsinais-Suomessa asuva kahden lapsen yh-äiti, joka haluaisi yhä olla hiukan intiaani, vaikka lapsuuden intiaanipäähine onkin saanut jo uuden käyttäjän. > 

 

Pages