Turku, tulit takaisin!
Tein tänään pienen nostalgiakierroksen kotikaupungissani Turussa. Minun oli tarkoitus osallistua viisi tuntia kestävälle kurssille sataman lähellä, mutta joko kurssi oli peruttu ilmoittamatta, tai järjestelyissä oli käytännön aukko. Kurssitilan ovi oli lukossa, enkä päässyt sisälle.
Olin jo pyöräillyt aurinkoisessa sunnuntaiaamussa kaupungin halki reittiä, jota ei ole tullut vuosiin juuri kuljettua (arjessa käytän rutinoituneesti vain pientä osaa kaupungista), ja halusin tunnelmoida hiukan lisää, joten palasin samaa reittiä takaisin. Tällä kertaa kuitenkin pysähdyin isovanhempieni entisen kotitalon luona Sairashuoneenkadulla.
Talo näytti samalta kuin ennenkin, mutta rappukäytävään en päässyt. Alaovet oli lukittu ja niissä oli numerokoodit. Siinä, missä oli aikaisemmin leipomo, oli nyt lakiasiaintoimisto. Yhteensä laskin kadunpätkältä kolme kadonnutta leipomoa ja kaksi uutta lakiasiaintoimistoa. Yhdessä niistä leipomoista olin yläasteikäisenä työharjoittelussa. Päivät alkoivat varhain aamulla ja vastuullani oli jauhelihan paistaminen pasteijoihin sekä pullapitkojen letitys.
Näen usein unta mummin ja ukin takapihasta, jossa leikin lapsena. Talon kohdalla on joskus toiminut sairaala ja isäni väitti, että hän löysi kavereidensa kanssa takapihalta sinne haudattujen ihmisten luita. Niitä he olivat kuulemma asetelleet mäessä olevan entisen ruumishuoneen ikkunoille.
Mäki oli minullekin mielikuvitusta ruokkiva leikkipaikka. Sen päällä oli Turun keskusvankila eli Kakola, jonka aidan takana oli jännä kurkkia. Tänään se aita olikin yhtäkkiä auki, ja hetken mielijohteesta lähdin kävelemään vankila-alueelle. Turun uusi vankila avattiin syyskuussa 2007 Saramäkeen ja siitä asti vankilan kiinteistöt ovat olleet myynnissä.
Ymmärtääkseni ainakin vankimielisairaalan rakennus on jo myyty. 1800-luvun lopussa rakennetut rakennukset ovat upeita. Olisi mahtavaa, jos alueelle saisi kulttuuritoimintaa ja majoitustiloja. Sijainti on loistava keskellä Turkua, mäen päällä, ja näkymät sen mukaiset.
En tiedä missä myymättä olevien rakennusten suhteen mennään nyt, onko niiden tuleva käyttötarkoitus jo tiedossa. Mikä se tulee olemaankaan, olisi hienoa, jos alueelle olisi edes osittain kaikille kiinnostuneille vapaa pääsy.
Kun seisoin Kakolanmäellä ja katselin alas lapsuuteni mummilaan, tuli se tunne, kun aikakaudet sekoittuvat. Tuossa rapsutin kissaa. Tuolta ostimme ukin ja mummin kanssa sorsille vanhaa ranskanleipää. Ja muutama kymmenen vuotta sitä ennen isäni kavereineen leikki tässä. Muistan isäni kertoneen, että yhtä kaveria kutsuttiin mehunenäksi, koska hänen nenänsä valui aina.
Kävin ottamassa kuvan mehunenän talosta. Ihmettelin lapsena, että miten niin hienossa talossa voi asua mehunenä-niminen lapsi. Miksei hänen äitinsä pyyhkinyt lapsen nenää. Nyt voisin tuoda omat lapseni leikkimään mäelle. He voisivat ihmetellä vankilaa, ja kuulla syksyllä naakat. Kerron heille mehunenästä.
On hieno tunne liikkua alueella, jossa jokaiseen neliömetriin liittyy muistoja ja tunteita. Sairashuoneenkadun poikkikadulla kävin lapsena vuosia balettitunneilla. Turun keskuspaloaseman hienoutta olen ihaillut aina. Punatiilisen vuonna 1916 valmistuneen rakennuksen esikuva on Hampurin paloasema. Asemalla oli tilat hevosillekin, jotka aikoinaan vetivät palokärryjä.
Ja Ursininkatu. Siellä asuin ensimmäiset 2,5-elinvuottani sairaanhoitaja-äidin ja opettaja-isäni kanssa, kunnes pikkuveli syntyi ja muutimme lähiöön.
Olen puhdasverinen sentimentaalikko. Kosketun aika lailla kaikesta. Monen viiltävän älykkään ystäväni mielestä se on aika nolo piirre ja jotenkin…häiritsevän lapsellista, vertauskuva vähä-älyisyydelle. Niinpä näen ajoittain vaivaa peitelläkseni tunteikkuuttani. Bluffi ei voi mitenkään toimia kovin hyvin. Luulen, että kaikki kiinnostuneet näkevät hetkessä lävitseni.
Mietin usein sitä, miten ihmisten todellisuudet rakentuvat heille merkityksellisten paikkojen kautta. Ja miten arvokkaita ovat ne hetket, kun katsoo elämää jonkun toisen kanssa rinnakkain, näkee yhdessä samat asiat. Syntyy yhteisiä muistoja. Tulee mieleen Risto Rasan Runo.
”Koska tahansa voi tulla mieleen kaunis muisto, jotakin, mitä ei ole ajatellut moniin aikoihin. Maalla, me kuljemme tietä, riivimme tienvieren heiniä arvuutellen jääkö sormien väliin kukko vai kana.”
Tänään minulla on ollut aamusta asti tuon runon olo. Tulin kirjoittamaan tätä Turun pääkirjastoon, johon matkustin bussilla 13-15-vuotiaana sieltä lähiöstä lainaamaan kirjoja. Lainasin usein runoja. Pidin paljon Risto Rasasta. Nyt käyn täällä omien lasteni kanssa. Hekin pitävät runoista.
Kirjoittaja Laura Rantanen on varsinaissuomalainen sentimentaalikko, ja ehdolla eduskuntavaaleissa. Kuvassa on mehunenän vanha kotitalo.
