Prinsessa liukumäessä

Jostain syystä muistan edelleen prinsessan liukumäessä, kuin se olisi tapahtunut eilen. Se tapahtui noin 30 vuotta sitten. Kuljeskelin pitkin lähiön pihoja etsimässä seuraa, kun ilokseni bongasin läheisen talon pihalta uuden lapsen. Hänen nimensä oli muistaakseni Tanja. Koitin vimmaisesti kehitellä meille yhteisiä leikkejä.

Tanjalla oli vaaleanpunainen prinsessamekko päällään, ja leikkien keksiminen oli siksi vaikeaa. Mekko ei saanut likaantua. En ollut koskaan nähnyt kenenkään laskevan niin varovaisesti liukumäkeä. Koitin näyttää itse reippaamman laskemisen mallia sillä seurauksella, että täräytin häntäluuni kipeästi kiveen. Tanja oli mukava, mutta niin kovin varovainen.

Hän kertoi, ettei oikeastaan edes tykkää ulkona leikkimisestä, mutta vanhemmat pakottivat hänet pihalle. Kotona kysyin esikouluikäisen vilpittömyydelläni isältä, miksi jotkut lapset ovat sellaisia. Prinsessamekkoisia ja niin hauraita, ettei niiden kanssa pysty leikkimään, vaikka tahtoisi. Isä taisi vastata jotain ympäripyöreää ihmisten erilaisuudesta ja kasvatuksen vaikutuksesta (hän oli opettaja).

Minua luultiin usein pojaksi, kun olin lapsi. Se taitaa olla jonkinlainen suvun perintö. Jo äitini äitiä kutsuttiin hänen lapsuudessaan saaristossa ”Laineen pojaksi”, kun hän keksi erilaisia riehakkaita tempauksia, ja sai sitten kotona selkäänsä. Mamman voimakasta tahtoa ei kuitenkaan rangaistuksilla nujerrettu.

Hän teki työuraa pienellä paikkakunnalla maaseudulla aikana, jolloin muut naiset olivat lähes poikkeuksetta kotiäitejä ja kodin ulkopuolella työskentelyä pidettiin vähintään eksoottisena, eikä ehkä aina ihan hyväksyttävänäkään. Mutta hei, olihan heitä perheessä kaksi aikuista, isoisäni hoiti osansa lasten kanssa erittäin kiitettävästi, vaikka hänelläkin oli työnsä.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni läpi ihmetellen, miksi jotkut jaksavat kohkata sukupuolista. Sukupuolet, who cares? Ei ollut tullut mieleenikään, etteivät ihan kaikki ihmiset voisi tehdä kaikkia niitä asioita, mistä nyt sattuivat tykkäämään. Uskoani eivät horjuttaneet toiveet siitä, että menisin emäntäkouluun, vaikka vahvuuteni eivät selvästikään olleet sen suuntaisia.

Viittasin kintaalla myös yläasteen opinto-ohjaajan vakaalle mielipiteelle siitä, että minun ei missään nimessä olisi pienintäkään järkeä hakea lukioon. Hän tiesi, että minusta tulisi parturi-kampaaja, ja tulisin alalle kouluttautumaan heti yläasteen päätyttyä. ”Kun sulla on kuitenkin tota taiteellista lahjakkuutta.”

Tiesin itse kirkkaasti mitä halusin. Tahdoin vaikuttaa asioihin. Niihin yhteiskunnan epäkohtiin, joita näin jatkuvasti ympärilläni. Halusin myös kirjoittaa. Pian elätin itseni vapaana toimittajana ja rahoitin työllä vapaa-ajanharrastukseni, eli toiminnan lukuisissa järjestöissä.

Karu totuus Suomen voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinoista, palkkaepätasa-arvosta ja ihmeellisistä sukupuoliin liitetyistä stereotypioista alkoi valjeta minulle ihmeellisen myöhään. Naisiin kohdistuva väkivalta ja häirintä oli minulle tuttua omastakin elämästäni, mutta en osannut nähdä sitä osana valtarakenteita. Tiesin, mitä on pelko, mutta en tiennyt, mitä on olla etenemättä uralla sukupuolen takia.

Freelancerina ei kukaan tullut luokseni lasikaton kanssa, sain ihan Peppi Pitkätossuna tehdä vapaasti mitä lystäsin omassa Huvikummussani. Kun myöhemmin tein miesvoittoisessa työyhteisössä projektia, jossa haluttiin löytää haastateltavaksi vaikuttavia suomalaisia, ei pomon antamalla listalla lukenut yhtään naisen nimeä. Vaadin saada lisätä listalle puolet lisää ehdotuksia, naisia.

Aloin huomata, että miessukupuolisiksi itsensä mieltävät kaverit bondasivatkin yhtäkkiä keskenään ja suhmuroivat toisilleen työpaikkoja ja muita asemia, jotka tarkoittivat muhkeita rahallisia korvauksia. Keski-iän lähestyessä naiset alkoivat monin paikoin etääntyä vallan ytimestä ulkokehälle, ja se nyt ei tietenkään käy päinsä.

Suututti, kun itseä huomattavasti kokemattomammat ja osaamattomammat henkilöt urakiituroivat ympärillä, ja heille sallittiin eri oikeuksia ja parempi palkka samoista työtehtävistä siksi, että he kuuluivat ”miesten leiriin.” – Sosiaaliseen, teennäiseen rakennelmaan, jossa ihmisiä yhdistää vain oletus siitä, että miehiä ja kavereitahan tässä ollaan.

En myöskään koskaan unohda luottamuspaikkaneuvotteluja, joihin osallistuin eräiden kunnallisvaalien jälkeen ainoana naisena. Vielä muita neuvottelijoita nuorempana. Ja Vihreänä. Ensimmäisen tapaamisen aluksi herrat kertoivat toisilleen (minun ohitseni) sovinistisia vitsejä ja harmittelivat syvästi sukupuolikiintiöitä, joiden takia aina pitää jostain repiä ”jotain emäntiä” mukaan päätöksentekoon.

Neuvotteluissa ylitseni yritettiin kävellä joka käänteessä, vietin pari unetonta yötä miettien pitäisikö lyödä hanskat tiskiin vai taistella, ja lopputuloksena sain haluamani paikat. Kiitos tuesta esimerkiksi Tiina Elolle, jolta kysyin neuvottelujen aikana neuvoa.

Olen lukenut jostain, että Suomessa naisten on todella vaikea saada palkkatasoaan nostettua sen jälkeen, kun he ovat täyttäneet 40 vuotta. Poikkeuksiakin varmasti on. Näinkään ei tietenkään pitäisi olla. Kuten ei pitäisi olla niitä sukupuolittuneita työmarkkinoitakaan, hoiva-alan surkeita palkkoja ja    näin mikroskooppisen vähän naisjohtajia.

Tänään on naistenpäivä, ja se herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Moni ystäväni lataa sosiaaliseen mediaan kuvia hemmotteluhoidoistaan ja ruusuistaan. Se on toki ihanaa, mutta tulettehan mukaan muuttamaan myös yhteiskunnan rakenteita? Naisten jalustalle nostaminen sukupuolen takia ja ylistämisellä alistaminen ovat vastenmielisiä ilmiöitä.

Kauniita sanoja, eleitä ja huomioimista ei ole koskaan liikaa, mutta jos sen kääntöpuolena on toive siitä, että suutari pysyy lestissään, eli naiset tyytyväisinä hiljaa matalapalkka-aloilla ja poissa isojen poikien päätöksenteosta, niin pitäkää ruusunne. Tiukkapipoiseksi nillittäjäksi leimaantumisen ohellakin toivon, että kaikki käyttävät hetken sen miettimiseen, miksi naistenpäivää vietetään.

Tarkoituksena on edistää naisten oikeuksia ja naisten mahdollisuuksia osallistua sosiaalisiin, poliittisiin ja taloudellisiin prosesseihin. Kaikilla on oltava yhteiskunnassa samanarvoinen asema.

Jäykistä sukupuolirooleista on päästävä eroon kautta linjan, ja yhdenvertaisuutta edistettävä. Eikä niissä prinsessamekoissakaan ole yhtään mitään vikaa. Tytön ei tarvitse olla poika, tai naisen kuin mies ollakseen riittävä. Prinsessamekot päälle vain ja barrikadeille!

 

Varsinais-Suomalainen Laura Rantanen on ehdolla eduskuntavaaleissa, ja haluaa olla mukana rikkomassa lasikattoja, niin että helinä käy.
Seuraa kampanjaa nettisivuilla: http://rantanenlaura.fi/