Nostetta rannikolta!
Varsinais-Suomi on rannikostaan ja saaristostaan kuuluisa. Ja ihan aiheesta. Turun saaristo on yksi maailman kauneimmista paikoista, ja itselleni henkilökohtaisestikin äärimmäisen tärkeä. Henkinen kotini. Sielunmaisema. Olen asunut Turun saaristossa sekä osa-aikaisesti että kokoaikaisesti vauvasta asti. Äidin puolen sukuni on kotoisin Kustavista.
Vaikka Kustavi on minulle yhtä tuttu, kuin läheisin sukulainen, fanitan sitä aina vain. 800 asukkaan saaristokunta, joka on pienuudestaan huolimatta, tai juuri siksi, osannut hoitaa asiansa mallikelpoisesti. Peruspalvelut ja kunnan talous ovat kunnossa, yrittäjäelämä vireää ja yrittäjien keskenäinen yhteistyö ihailtavaa, matkailu vetää ja vetäisi varmaan nykyistä enemmänkin, kesällä kunnan väkiluku moninkertaistuu mökkiläisten myötä ja luonto. Ah. Se luonto!
Kirsikkana kustavilaisessa kakussa on lempikulttuuritapahtumani, Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko, jonka järjestämiseen olen saanut kunnian pikkiriikkisen itsekin tökätä sormiani. Jos en tekisi tänä keväänä vaalikampanjaa, käyttäisin ilolla tapahtuman järjestelyyn huomattavasti enemmän aikaa.
Vuodesta 2006 viime vuoteen asti asuin Taivassalossa vanhalla maatilalla, ja tarkoitus on ollut sinne palata takaisin. Minulle ehti noiden vuosien aikana kehittyä voimakas taivassalolaisidentiteetti. Molemmat lapseni syntyivät taivassalolaisina. Nainen voi ehkä lähteä Taivassalosta, mutta Taivassalo ei naisesta. Kun kävimme Elina Rantasen kanssa viime perjantaina rannikkokiertueella, tunsin Taivassaloon saavuttuamme pakahtuvani. Tuli niin ikävä. Teki mieli jäädä Ihattulan rantaan.
Olin vuosia mukana Taivassalon kunnallispolitiikassa ja mm. elinkeinopoliittisessa työryhmässä miettimässä kunnan tulevaisuuden näkymiä. Jos saisin heilauttaa taikasauvaa, niin ideoita alueen kehittämiseen olisi rutkasti. Maaseudulla ja saaristossa on mahdollisuuksia moneen. Vanhat rakenteet ja asenteet ne vain haraavat vastaan niin, että natina käy.
Nyt jos koskaan on oltava rohkeutta uudistaa vanhoja kuvioita. Tuoda esimerkiksi energiapolitiikka reippaasti tähän päivään ja siirryttävä hajautettuun energiantuotantoon, edistettävä sähkön pientuotantoa. Vakka-Suomeen on jo syntynyt jonkin verran uutta vireyttä hiilineutraaliuden, ympäristöteknologian ja kiertotalouden ympärille. Uusiutuvan energian hankkeet vaikuttavat positiivisesti ympäristöön, mutta niillä luodaan myös isoja määriä työpaikkoja.
Moni saariston asukas on tottunut haalimaan tulonsa useasta eri lähteestä, luovuutta ja yrittäjäasennetta hyödyntäen. Suomalaisen työelämän rakennemuutos, joka on vakituista, pitkää työsuhdetta haikailevalle painajainen, on isolle joukolle suomalaisista se maailma, jossa he ovat eläneet jo pitkään. Olen itse yksi näistä ihmisistä. Minulle ovat omakohtaisesti täysin uutta ja eksoottista luksusta esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin työterveydenhuolto ja palkallinen loma.
Jos olen aiemmassa elämässäni jonkun pikku loman pitänyt, on se tarkoittanut joko töitä lomalla, tai sitä, että tuottamattoman ajanjakson (= loma) ennen ja jälkeen töitä painetaan moninkertainen määrä. Omista ystävistäni ja tuttavistani rannikkoseudulla ja saaristossa ehdottomasti suurin osa on pienyrittäjiä.
On erilaisia puoteja ja käsityöläisyyttä, sekä näiden yhdistelmiä. On maatiloja, ravintoloita ja kahviloita, suoramyyntiä, kurssi- ja majoitustoimintaa. Yrttitila. Käsityökylä. Useampi kääntäjä. Hierojia ja venealan yrittäjiä. Jotkut työllistyvät kunnan palveluissa, vanhainkodissa, päiväkodissa, koulussa tai terveysasemalla. Teollisuus isommassa mittakaavassa työllistää hyvin harvoja, koko ajan vähemmän ihmisiä.
Perjantaina tapasin Naantalissa saaristolaisen, joka on juuri nyt työtön, mutta yleensä hän on saanut päätulonsa ”venehommista” ja sivutuloja hunajan tuottamisesta ja myynnistä, sekä keikkapapin töistä. Pidän tästä asenteesta. Sitä vettä melotaan, mitä on kanootin alla.
Ei ole olemassa yhtä ainoaa, tai varsinkaan ainoaa oikeaa saaristolaisidentiteettiä, mutta se, mikä saariston ja rannikkoseudun ihmisiä yhdistää on meri. Rakas meri, jonka läheisyys on minulle henkisesti yhtä tärkeää kuin hapensaanti fyysisesti. Toinen tätä blogia pitävistä Lauroista kokee samoja tuntemuksia viljapellon laidalla, kuin minä meren rannassa. Hän on kotoisin Pohjanmaalta.
Ulkosaaristossa meri vaikuttaa elimellisesti myös liikkumiseen. Iniöläinen (nyk. paraislainen) kirjastonhoitaja ei ihan pikkuasian takia viitsi lähteä sinne aiemminkin Parainen-nimellä tunnettuun paikkaan käymään, koska ulkosaariston asukkaalla ei ole autoa, ja bussiyhteydet kulkevat miten kulkevat. Reissussa pitäisi yöpyä ainakin yksi yö.
Olen huomannut, että minua häiritsee poliittisessa keskustelussa sellainen mielikuvapuhe, että haja-asutusalueen ja maaseudun ihmiset odottavat saavansa nauttia aivan samoja palveluita, kuin ihmiset suomalaisittain suurissa kaupungeissa. Minulla ei ole ainakaan saaristosta tällaisesta mitään kokemusta. Ihmiset, joiden suonissa virtaa merivettä, ovat tottuneet tulemaan toimeen aika vähällä.
Ei saaristolaisia silti ihan unohtaakaan sovi. Yhteiskunnan tulisi suhtautua rannikkoseutuun ja saaristoon valtavana määränä hyödyntämätöntä potentiaalia. Uskon, että Varsinais-Suomen rannikkoseutu ja saaristo voivat tarjota oikein oivallettuina runsaasti mahdollisuuksia koko Suomen kehittämiseen ja vetovoimaisuuden lisäämiseen.
Tältä pohjalta tein yhdessä Elina Rantasen kanssa Rantasten rannikkopoliittisen ohjelman, joka on luettavissa kotisivuillani. Siinä on joitain suuntaviivoja toimenpiteisiin, jotka voisivat synnyttää hyvää paitsi itselleni tärkeälle seudulle, myös koko Suomeen.
Kirjoittaja Laura Rantanen on saariston lapsi, joka on koko ikänsä ajatellut asuvansa mummona pienellä saarella yhdessä lammas- ja koiralauman kanssa. Hän ei jaksanut kuitenkaan odottaa mummoutta, vaan asui saaristossa lampaiden ja koirien kanssa jo 27-vuotiaana. Tustustu Lauran eduskuntavaalikampanjaan täällä: http://rantanenlaura.fi/
