Itsemääräämisoikeuslaki, nyt jos koskaan!
Eilen olin täynnä iloa, kun mahtava Pertti Kurikan Nimipäivät valittiin edustamaan Suomea Euroviisuissa. Tänään lueskelin valinnasta käytyä keskustelua sosiaalisessa mediassa, ja alkoi lievästi sanottuna harmittaa.
PKN on kuulemma huonoa punkkia, koska ei ota kantaa, ja biisi surkea. Valintaan liittyvä hypetys on ”pelottavaa” ja nyt ovat jo ensimmäiset ehtineet ilmaisemaan huolensa siitä, jaksaako PKN varmasti raskaan viisuprosessin. Arvatkaa mitä tuollainen huolehtiminen on? Se on alentuvaa ja mitätöivää tuubaa. Kyse on aikuisista miehistä. Heillä on hyvä manageri.
Samat ihmiset repisivät pelihousunsa oitis, jos joku kyseenalaistaisi suunnilleen minkä tahansa muun ihmisryhmän ”jaksamisen” vastaavassa tilanteessa. Näiltä huolestuneilta on tainnut jäädä Pertti Kurikan Nimipäivien voittajabiisin sanoma kuulematta. Siinä on kyse yksilön itsemääräämisoikeudesta. Ja PKN:n biiseissä, kuten punkissa yleensäkin, otetaan kantaa.
”ei saa mennä koneelle, en katsoa telkkarii, en saa edes nähdä mun kavereita, aina mun pitää olla kotona…”
Monet kehitysvammaiset asuvat laitoksissa tai asumisyksiköissä, joissa he eivät saa itse päättää omista asioistaan, kuten aikatauluistaan ja rahoistaan. Suomesta puuttuu kokonaan tuettu päätöksenteko.
Se johtaa siihen, että ihminen joutuu edunvalvontaan ja edunvalvoja päättää esim. raha-asioista. Tuettu päätöksenteko auttaisi kehitysvammaista ymmärtämään, mitä päätöksiä hän tekee. Olennaista olisi, että päätökset tehtäisiin itse. Ruotsissa tämä toimii jo.
Kun tein Olivia lehteen muutama vuosi sitten jutun otsikolla Vihaiset vammaiset, kertoi yksi haastateltavistani kokemuksistaan seuraavaa:
”Asuin 25-vuotiaaksi asti kotona äidin kanssa. Olisin pärjännyt itsenäisesti jo vuosia aiemmin, mutta loppuaikoina äiti oli aika ylisuojeleva, eikä olisi halunnut päästää minua pois. Helppohan siellä oli asua. Äiti tietenkin päätti paljon asioita puolestani.
Asuin sen jälkeen kymmenen vuotta erilaisissa palveluasumisryhmissä. Voin sanoa kokemuksesta, että ne lamaannuttavat ihmisen. En jaksanut olla aktiivinen, oli helpompi jäädä kotiin. Apu oli siellä. Kodin ulkopuolella olin yksin.
En osannut vaatia oikeuksiani vaan tyydyin saamaani kiireiseen apuun. Puin silittämättömiä vaatteita ja söin valmisruokaa. Kun muutin, henkilökunnan edustaja sanoi, että saan mennä suihkuun kaksi kertaa viikossa tiettyinä kellonaikoina.
Kysyin, mitä tapahtuu, jos minulla on menoa. Vastaus oli, että sitten suihku jää välistä. Onnistuin neuvottelemaan asiasta, mutta harva uskaltaa tai osaa. Minusta on tuntunut usein, että vammaisella pitäisi olla lakikirja pään paikalla. Silloin voi vedota pykäliin ja perustella, mihin on oikeus.”
Pakkotoimia käytetään aivan liikaa edelleen. Tämä tarkoittaa mm. tahdonvastaista eristämistä, sitomista jne. Pakkokeinot ovat vältettävissä. Henkilökuntaa ja alan opiskelijoita pitäisi kouluttaa pakkotoimien ennaltaehkäisyyn. Nimenomaan tähän tulisi itsemääräämisoikeuslain myötä muutos.
Itsemääräämisoikeus kuuluu perustuslain nojalla jokaisen suomalaisen perusoikeuksiin. Henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta sekä oikeutta yksityiselämään pidetään itsestäänselvyyksinä. Kuitenkin kehitysvammaisen henkilön elämässä voi olla jatkuvasti tilanteita, jolloin hänestä pidetään kiinni, hänen vapaata liikkumistaan estetään tai hänen puhelimenkäyttöään rajoitetaan.
Tahdon näyttämättä jättäminen altistaa väkivallalle. Kun ei ole koskaan saanut reagoida niin kuin tuntee, ei osaa kieltäytyä esimerkiksi siitä, että joku tulee koskettelemaan satuttavasti. Joissakin palvelutaloissa vammaiselta on kielletty vessassa käynti, koska hän on osoittanut vihaa.
Ongelma on osittain se, ettei laitosten työntekijöillä ole aikaa muuhun kuin niihin pakkotoimiin, mutta niin vähän resursseja ei saisi olla. PKN:n voittajakappaleessa viitataan kaiken muun ohella moniammatillisen yhteistyön vaaroihin: kaikenmaailman ”asiantuntijat” määrittelevät, mitä kehitysvammaisen pitää tehdä, eikä omille päätöksille jää mitään tilaa.
Aina mun täytyy. Aina joku muu käskee.
Ystäväni Amu Urhonen kiteytti asian hyvin samassa lehtijutussani, johon aiemmin viittasin:
”Vammaiselta odotetaan, että hän on aina aurinkoinen ja hymyilee kiitollisena, vaikka monelle meistä tekisi hyvää olla joskus veemäinen. Vanhemmat ja laitoshenkilökunta opettavat liian usein vammaiselle, ettei omaa tahtoa saa näyttää, vaan pitää miellyttää.
Jos ihminen alistuu liikaa, hän voi menettää kykynsä valita ja tehdä päätöksiä. Silloin ei osaa ottaa vastuuta elämästään. Patoutumat voivat aiheuttaa aggressioita. Tätä on etenkin kehitysvammaisilla.”
Vammaisten on oltava kaikkialla, missä muutkin ovat. Se vaikuttaa itsetuntoon niin, etteivät vammaiset enää alistu. Yhdysvalloissa näin tapahtuu, ja siellä vammaiset vaikuttavat asioihinsa aktiivisesti. Suomessa vammaiset ovat vielä olleet hyvin vähän äänessä.
PKN ei alistu. PKN:llä on sanottavaa. Kuunnelkaa ja toimikaa!
Ja siitä päivätoiminnasta, josta PKN on monesti biiseissään kertonut. Kehitettävää on siinäkin. Tämä Fifiin pari vuotta sitten kirjoittamani juttu avaa asiaa hiukan.
Itsemääräämisoikeuden kanssa hidastelu on Suomelta todella noloa. Kun se on hoidettu kunnialla, niin samalla olisi sitten aika ratifioida YK:n vammaisten ihmissoikeussopimus, jonka EU ratifioi vuonna 2010. Sopimuksen on ratifioinut 151 maata, joista25 ovat EU:n jäseniä. Ainoastaan Suomi, Irlanti ja Alankomaat eivät ole ratifioineet tätä sopimusta.
Kirjoittaja Laura Rantanen on varsinaissuomalainen eduskuntavaaliehdokas, joka toivoi Pertti Kurikan Nimipäivien edustavan Suomea Euroviisuissa. Ja joka haluaa vammaislainsäädännön Suomessa lopultakin kuntoon.
