Nollasopimukset – täyskiellon sijaan kunnon pelisäännöt
Eikö kuulostakin houkuttelevalta ajatukselta sanoa, että eihän sellaisia sopimuksia voi solmia, joissa ei voida taata tiettyä tuntimäärää viikossa? Juuri tästä nyt puhutaan Operaatio vakiduuni –kampanjassa. Tarkoituksena on kieltää nollatuntisopimukset ja määritellä minimituntimäärä, mikä viikossa pitää pystyä tarjoamaan. Täksi minimiksi on esitetty 18 tuntia viikossa. Se on aika paljon.
Esimerkiksi kaupan alalla ja ravintoloissa on ihan aidosti tilanteita, että työvoimaa tarvitaan väliaikaisesti lisää. Sitä varten minunkin työpaikallani on reservi tarvittaessa töihin kutsuttavia työntekijöitä.
Tarvittaessa töihin kutsuttavan työntekijän sopimuksessa ei luvata, että joka viikko on töitä. Heidän sopimukseensa kuuluu kuitenkin myös se, ettei heidän ole pakko ottaa tarjottua vuoroa vastaan. Heidän ei tarvitse joka maanantai kytätä työvuorolistoja miettien, olisiko siellä heille vuoro, sillä jos heitä tarvitaan töihin, otetaan heihin yhteyttä ja kysytään, pääsevätkö he tulemaan.
Meillä suurin osa näistä työntekijöistä on opiskelijoita. Moni heistä ei tahdo eikä ehdi tehdä 18 tuntia töitä viikossa. He kuitenkin mielellään tulevat silloin tällöin töihin tienaamaan vähän lisää rahaa. Heillä on myös erittäin hyvä tilaisuus saada meiltä esimerkiksi kesätyöpaikka, ovathan he jo koulutettua henkilökuntaa.
Ongelma on siinä, ettei kunnon pelisääntöjä ole. Jotkut työnantajat tarjoavat sopimuksia, joissa he eivät itse tarjoa tiettyä tuntimäärää, mutta työntekijän on oltava aina valmiina ottamaan tarjottu työ vastaan. Työntekijä on siis työnantajan armoilla: jos ei vuoroa ota vastaan, tulee potkut. Jos työsopimuksen irtisanoo, kun vuoroja ei tule ja ahdistaa olla kokoajan käytettävissä, saa työkkäristä karenssin. Nämä sopimukset ovatkin ihan hulluja.
Koko nollatuntisopimusjärjestelmää ei kuitenkaan mielestäni tarvitse kieltää, pitää vain luoda kunnon säännöt. Minun mielestäni keskeinen sääntö on aika yksinkertainen: Jos työnantaja ei pysty takaamaan tiettyä tuntimäärää viikossa, on hänen myös kestettävä riski siitä, ettei tarvittaessa löydykään työntekijää ottamaan vuoroa vastaan.
Ketään ei saa sitoa työsopimukseen, jossa lyhyellä varoitusajalla on velvoitettu lähtemään töihin. Ihmisellä pitää olla oikeus myös viettää aitoa vapaa-aikaa. Jos on velvollinen lähtemään aina töihin, ei voi vaikkapa suunnitella elämäänsä pari tuntia pidemmälle. Ei sellaista saa keneltäkään vaatia.
Solmiessaan nollatuntisopimuksia työnantaja ei myöskään mielestäni saa rajoittaa muun työn vastaanottamista. Nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä: jos on mahdollista vaatia työntekijältä ainaista valmiutta ottaa tarjotut työtunnit vastaan, tarkoittaa se käytännössä ettei muuta työtä voi tehdä. On kohtuutonta, että työnantaja voi pakottaa ihmisen olemaan työttömänä, vaikka itse ei tarjoa tunteja.
Minkälaisissa tilanteissa sitten työmäärä on niin satunnainen, ettei 18 tunnin viikkotyömäärä pääse täyttymään? Otetaan esimerkiksi vaikkapa yrittäjä, jolla on pieni kauppa. Hän selviää viikot yksin, mutta tahtoisi ottaa avukseen lauantaiksi myyjän. Lauantaina putiikki on auki kymmenestä neljään, eli kuusi tuntia. Tämä on vain alle puolet ehdotetusta kahdeksastatoista.
Voi myös olla, että samainen yksinyrittäjä ei tarvitse apua joka lauantai, vaan vain kiireisimpinä aikoina. Jos nollatuntisopimukset kielletään, joutuu hän käyttämään henkilöstövuokrausfirmoja. Tällöin hän saattaa aina tarvitessaan saada avukseen eri ihmisen sen sijaan, että hän voisi itse rekrytoida jonkun henkilön joka vaikuttaa luotettavalta, ja jonka hän kouluttaa talon tavoille. Sen sijaan hän joutuu maksamaan vuokratyöfirmalle, jolloin työntekijä saa vähemmän palkkaa, ja lisäksi kouluttamaan aina uuden henkilön tekemään työt. Onko työntekijän tilanne sitten parempi vuokratyöfirmassa, jossa työpaikat vaihtuvat vinhaan tahtiin? Itse en oikein usko sitä.
Samaten voi olla niin, että tämän yrittäjän kauppa osoittautuu niin suosituksi, että työntekijän tarpeesta tulee jatkuva. Mitäs silloin tehdään? Harva yrittäjä lähtee etsimään kokonaan uutta työntekijää, jos tuttu lauantaiapu on valmis tekemään enemmän tunteja. Ta-daa, nollasopimus poiki vakiduunin, kun yrittäjä palkkasi ensimmäisen työntekijänsä.
Nollasopimus ei ole ihanteellinen henkilölle, joka toivoo saavansa koko toimeentulonsa kyseisestä työstä. Se ei kuitenkaan minusta riitä siihen, että koko sopimustyyppi pitäisi kieltää. Onko parempi, että henkilö on kokonaan työtön, kuin se, että hän tekee satunnaisesti töitä? Tarvetta satunnaisesti töitä tekeville on. Jos nollatuntisopimukset kielletään, ei sitä voi kuitenkaan tarjota kuin vaikka sitten ylitöinä vakituisille työntekijöille. Toisilla siis työn määrä kasvaa, yhä useammalle sitä ei ole lainkaan.
Moni kuitenkin löytää nollatuntisopimuksen solmittuaan samasta paikasta kesätyön tai saa vaikkapa äitiysloman sijaisuuden. Onpa niinkin käynyt, että se vakiduuni löytyy nollasopimuksen kautta. Työn tarjoamista ja vastaanottamista pitäisi helpottaa, ja nollatuntisopimusten kieltäminen ei sitä tavoitetta täytä.
Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä, duunari, ja vihreiden kansanedustajaehdokas, jonka mielestä ensimmäisen työntekijän palkkaamista voidaan hepottaa.
