Nyt se on täällä. 2014. Onhan se jo ollutkin hetken, mutta silti se tuntuu vielä aika uudelta ja tuoreelta. Hulluimmat uudenvuodenlupaukset, kuten terveellinen ruokavalio ja liikunnan lisääminen ovat jo vaipuneet unholaan, mutta sellaista se aina minun kohdalla on. 2014 tuli hassusti ihan puskista, vaikka samalla tuntuu siltä, kuin olisin odotellut jo tosi kauan. Koko syksyn suunniteltiin kavereiden kanssa matkaa Tallinnaan, joka tapahtuisi tammikuussa 2014. Se tuntui kokoajan kovin kaukaiselta, ja nyt se on yhtäkkiä ohi. Hyvä matka oli. Ihana suorastaan.

Tuntuu, että tämä uusi vuosi on jotenkin saanut paljon isomman merkityksen kuin yleensä. En ole kuitenkaan ihan varma, sillä en voi varmasti muistaa, etteikö viime vuonna olisi tuntunut samalta. Kuitenkin tällä kertaa tosiaan tuntuu siltä, että uusi vuosi, uusi alku. Mutta ehkä se johtuu siitä, että ihan oikeasti on uusia alkuja, tulossa. Tämä nainen on nimittäin nyt (tai ihan pian) asunnon omistaja. Asuntovelallinen. Se tuntuu hyvältä. Ja sitten on Taivassalon Lauran manitisemat eurovaalit, ja meidän ässäehdokas, Johanna Sumuvuori. Koko syksyn salaa toivoin, etä Johanna lähtisi ehdokkaaksi. Vihreiden lista on mahtava ja huikea, mutta itse kaipasin vielä ehdokasta, joka olisi paitsi pätevä ja kaikin tavoin kannatettava mepiksi, myös tuntuisi jotenkin omalta. Johanna on juuri sitä, ja siitä saatte varmasti lueka vielä rivin tai kaksi tässäkin blogissa.

Ai niin, ja ostin uudet silmälasit. Tässä siis vihdoin teillekin kuva katsottavaksi:

Siitä asunnosta siis. Kaikkihan sanoo, että sen tietää sitten, kun se oikea tulee vastaan. Niin sanotaan tietenkin kaikesta, mutta myös asunnoista. No, meillä tuli se oikea vastaan niin että BUM vain kuului. Se tuli ajatuksiin perjantaina, käytiin katsomassa lauantaina, sunnuntaina vielä toisen kerran, maanantaina tehtiin tarjous, tiistaina saatiin asuntolaina ja tieto siitä, että tarjous oli mennyt läpi, torstaina tehtiin kaupat. KA-boom.

Se oli ennen joulua se, ja sen jälkeen olen vähän miettinyt. Hetken oli ihan epätodellinen olo, mietin että miten ihmeessä meillä kävi näin hyvä tuuri. Tuntui, että kyllä pian varmaan tulee joku este eteen, eihän näin voi käydä. Sitten mietin sitä, että niinhän me tämänkin (vuokra)asunto saatiin. Satuttiin vain olemaan oikeassa paikassa oikeiden ihmisten seurassa. Sitten vaan yhtäkkiä asuttiin Vaasan parhaalla paikalla ihanassa asunnossa. Se pistää miettimään, että on oikeastaan tullut oltua aika onnekas.

Joskus sen nimittäin unohtaa, miten onnekas on ollut. Minulla on asiat aika hyvin, ja joskus mietin, että miten ihmeessä ihmiset saakin asiansa niin sekaisin. Joskus erehdyn miettimään, että jos mä olen onnistunut, niin miksei joku muu sitten? Ei kai se niin vaikeaa voi olla? Sitten muistan. Ei se ole aina yrittämisestä, ahkeruudesta ja panostamisesta kiinni, se miten elämä kohtelee.

Itse olen olut terve. Jo lapsuudessani meillä oltiin terveitä. Perheessä ei ollut pidempiaikaisia sairauksia, niin fyysisiä kuin henkisiäkään. Ei meillä mitenkään valtavasti rahaa ollut, mutta meillä oli meidät. Meillä oli turvallista. Niin turvallista, että omia rajojaankin uskalsi kokeilla, aika paljon. Tuntui, että eihän mitään oikeasti pahaa voi sattua. Sen verran olen tehnyt hulluja juttuja, ottanut riskejä, jotka nyt aikuisen silmin tuntuvat naurettavan järjettömiltä, ja aina vaan luottanut siihen, että kyllä kaikki hyvin menee. Sitä, että olen tässä tällaisena kuin nyt olen, ei oikein selitä muu kuin onni. (Nykyään jopa se, että en jaksanut laittaa pyöräilykypärää takaisin päähän kolmen korttelin matkalle, tuntuu järjettömältä riskiltä.)

Luin Hesarista Jani Kaaron kolumnin ”Rahamoodissa rikkaat ovat ahneempia kuin pienituloiset”. Linkki kolumniin on tässä: http://www.hs.fi/tiede/Rahamoodissa+rikkaat+ovat+ahneempia+kuin+pienituloiset/a1388975228826

Sen jälkeen ajattelin tätä asiaa vielä enemmän. On niin helppo kuvitella, että kaikki mitä saa on oman työn tulosta. On aika vaikeaa muistaa, ettei toisten ihmisten elämästä tiedä kaikkea. Jos itse jaksaa yrittää ja ahertaa, tulee helposti kuviteltua, että muutkin jaksavat. Tai ainakin pitäisi jaksaa. Ja sitten jo ajatteleekin, että no, omapahan on ongelmansa, kun ei jaksa. Siinäpä sitten on ja kituu. Unohtaa, että en minä tiedä, miten paljon omilla äärirajoillaan tuo toinen ihminen on. Voi olla, että hän jo yrittää ihan kaikkensa, on suunnattoman rohkea juuri tällä hetkellä, ja minusta näyttää siltä, että hän vain hakee tölkin maitoa kaupasta.

En väitä, että olisin ihan vain pelkästään hyvän tuurin tulosta koko nainen. Olen tehnyt töitä, olen yrittänyt olen silloin tällöin ahkerakin. En kuitenkaan tahdo syyllistyä siihen, että kuvittelisin oman onnekkuuteni tai toisten epäonnen olevan vain omien tekojen seurausta. Se tuntuu aivan liian helpolta vastaukselta, kun maailmassa on valtavasti ihmisiä, joita onni ei tunnu ikinä kohdanneen.

Kai niitä sitten on, niitä, jotka eivät yritä yhtään, ihan vaan huvikseen. Minulle kuitenkin se, että sosiaaliturvamme avulla saadaan onnistumaan joku ahkera, yritteliäs, lahjakas ihminen, jonka tähdet eivät ole olleet ihan kohdallaan heti syntymässä, on tärkeämpää kuin se, että ehkä joku jossain hyötyy siitä yrittämättä koskaan mitään.

/Laura Vaasasta