Rajat ja rakkaus
Suomessa on perinteisesti ollut tuhoisia kasvatuskulttuuriin liittyviä uskomuksia. Yksi niistä on ajatus siitä, että vaikeudet kasvattavat. Se hankaloittaa lapsen kokemusten ohjaamista ikätasolle sopiviksi.
Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo Pienen lapsen sosiaalisuus-kirjassaan samaistuttavan kokemuksen luentosalista. Luennoitsija kertoo, että tietyn ikäinen lapsi olisi säästettävä tai suojeltava tietyntyyppisiltä kokemuksilta, koska lapsen ikä ei vielä edellytä niistä selviämistä. Silloin joku yleisöstä esittää aina saman kysymyksen:
Eikö kuitenkin olisi hyvä, että lapsi oppisi ajoissa selviytymään vaikeuksista?
Kysyjä ei ota huomioon, että vaikeudet eivät sinänsä kasvata taitoa selvitä niistä, vaan väärään aikaan tulevat vaikeudet voivat viedä kokonaan kyvyn selviytyä. Lapsi opetetaan selviytymään vaikeuksista niin, että hänelle annetaan luottamusta itseen ja taitoa selvitä vaikeuksista, ei niin, että hänet jätetään vaikeuksiin. Väärään aikaan tulleet vaatimukset eivät kehitä lasta, vaan voivat haitata kehitystä.
On helppo ymmärtää, että lapsen fyysinen kehitys tapahtuu omalla painollaan, eikä siihen voi juurikaan vaikuttaa. Lapsi alkaa ryömiä tietyssä vaiheessa ja myöhemmin hän kävelee. Kukaan tuskin odottaa lapsen kävelevän muutaman kuukauden ikäisenä sylivauvana tai puhuvan heti syntymän jälkeen.
Silti lapsen psyykkiseltä kehitykseltä saatetaan odottaa ihmeitä. Hänen voidaan kuvitella oppivan sosiaalisia taitoja iässä, jossa hän ei tunnista vielä itseään peilikuvasta tai osaa yhdistää itseään omaan nimeensä. Hänen voidaan uskoa haluavan seurustella muiden lasten kanssa tai kaipaavan valtavasti virikkeitä kehitysvaiheessa, jossa hän ei vielä ymmärrä olevansa äidistään erillinen olento.
Jos lapselta odotetaan itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä kohtuuttomissa tilanteissa jo pienenä lapsena, jolloin hän tarvitsee tukea, turvaa ja rakkautta, niin miten antaa noita samoja asioita isommalle lapselle? Miten olla yhteydessä rakastavana ja huolta pitävänä vanhempana lapseen, joka kaipaa vielä vanhemman tukea ja kannustusta, mutta alkaa fyysisesti muistuttaa aikuista?
Tätä mietin tänään peruspalvelulautakunnan kokouksessa, jossa Nuorisotakuusta ja Etsivästä nuorisotyöstä puhuminen innoitti osallistujia kuvailemaan tämän päivän taivassalolaisnuorison käytöstä. Esimerkiksi sitä, kun nuori tulee kokeeseen ja heti näkee, ettei hän ole lukenut yhtään. Jotkut hengaavat kauppakeskuksessa, vaikka pitäisi olla oppitunnilla. Karkkiakin on varastettu kaupasta.
Keskustelussa esiintyi ajoittain ”nykynuorison turmeltuneisuus”-sävyä, joka on tuttu jokaiselle sukupolvelle. Aina juuri sen hetkinen nuoriso on harvinaisen turmeltunutta ja paheellista. Entisaikojen sokerijuurikas- ja mansikkapellot mainittiin. Ennen vanhaan työnteko piti nuorison kaidalla polulla.
Tästä olen hiukan eri mieltä. Olen nuorena hengannut kauppakeskuksessa kun minun olisi pitänyt olla yläasteen ranskan tunnilla (vieläpä siinä samassa kauppakeskuksessa, jossa turmeltunut nykynuorisokin maleksii lintsaamassa) ja olen myös tehnyt hanttihommia. Mansikanpoimiminenkin on tuttua. 90-luvun alussa mansikan- tai sokerijuurikkaiden poimiminen kovassa kurissa ei estänyt rajojen kokeilemiselta, kuten ei urheiluharrastuskaan.
Työn raskaan raatajat joivat alaikäisenä alkoholia, tupakoivat ja näpistelivät. Eivät tietenkään kaikki. Eivät kaikki nuoret nytkään tee noita mainittuja asioita.
Näpistely oli jossain vaiheessa suoranainen muoti-ilmiö, jota kilvan kokeiltiin. Myös opettajan lellikit hyvistä perheistä esittelivät välitunneilla saaliitaan. Nämä tuomittavat teot eivät sinänsä määritelleet kenenkään meistä tulevaisuutta.
Sen sijaan jäin miettimään niitä illan kokouksessa mainittuja nuoria, jotka saapuvat kokeeseen jättämään tyhjän paperin, ja joiden vanhempia ei kuulemma kiinnosta ottaa ohjia sen suhteen, että lapsi esimerkiksi lukee kokeisiin. Nämä aikuiset eivät koskaan osallistu vanhempainiltoihin tai nuorten tärkeisiin tilaisuuksiin. He kirjoittavat lintsaajan poissaolotodistukseen ”sairaana”, vaikka tietävät lapsensa olevan lusmuilemassa.
Vanhempainiltojen välttelijät eivät kuulemma osaa asettaa nuorelleen rajoja, eikä osa heistä näe sitä, että oma isoksi kasvanut lapsi on kuitenkin vielä lapsi. Nuoren oletetaan hoitavan omat asiansa ja perheen aikuiset keskittyvät omiin juttuihinsa. Millaisen viestin saa lapsi, jonka vanhempi huijaa hänen poissaolotodistuksessaan ja näin osallistuu lapsen lintsaamiseen?
Sen ajattelusta tulee levoton olo. Kun minä ja ystäväni yläkoululaisina tiesimme olevamme pahoilla teillä, teimme sen salaa vanhemmiltamme. He eivät olisi hyväksyneet käytöstämme. Nostan lakkia ranskanopettajallemme, joka kävi hakemassa minut ja ystäväni ostoskeskuksesta oppitunnille. Lähdimme mukisematta ja häpeissämme hänen mukaansa, eikä meille tullut mieleenkään olla enää luvatta poissa hänen tunneiltaan.
Miten antaa nuorelle samaan aikaan lisää vapautta päättää omista asioistaan ja liikkumatilaa, mutta huolehtia kuitenkin yhteyden säilymisestä ja lapsen turvallisuudesta? Niin ettei tukahduta lasta kontrollillaan ja tee hänestä omaa jatkettaan, vaan antaa hänen kasvaa omaksi itsekseen ja alkaa itsenäistyä. Ne rajat ja rakkaus.
Omat lapseni ovat vasta 2- ja 5-vuotiaat, mutta päädyin silti googlailemaan netistä aiheeseen liittyviä sivustoja. Tämä MLL:n listaus vaikuttaa aika selkeältä ja hyvältä. Eri tasoisia asioita on kuvattu liikennevalovärien avulla. Ajattelin valmistautua omien lapsieni tulevaan isoksi kasvamiseen jo nyt lukemalla nuo vinkit.
Illan tyhmä kysymys: Millä kaikilla tavoilla isompienkin lasten vanhempia voisi tukea heidän vanhemmuudessaan?
Laura