Tyttö, joka halusi olla intiaani
Hyvää he tarkoittavat. Kaikki ne, jotka toivovat muille sitä hyvää, mitä kohti itse kurkottavat. Tai mitä ovat kiihkeästi halunneet ja osakseen saaneet. Harvoin kukaan pahalla.
Jos ihailee lapsena Peppi Pitkätossun asennetta ja elämäntapaa, niin siinä käy helposti seuraavalla tavalla: Ei tule mieleenkään odotella jotain toista ihmistä elämäänsä, jotta voi hankkia Huvikumpunsa, ja sinne lauman eläimiä.
Jonain aamuna herää ja huomaa, että lapsiakin on liittynyt seuraan, sinne Huvikumpuun. Se tapahtui ilman kaaviota, joka sisältää treffejä, rakastumista, seurustelua, onnellista yhteistä odotusta ja toisen vanhemman, joka puhuu pehmeitä kasvavalle vatsalle tai huolehtii sen osapuolen erilaisista uusista tarpeista, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Harvemmin se nyt ihan noin menee muuten kuin naistenlehdissä ja blogeissa, mutta jotain sen suuntaista kai on monella odotuksissa.
Ei Peppinä tarvitse seuraa tai lupaa matkustaakseen toiselle puolelle maapalloa, kun siltä tuntuu. Tarkoitan nyt aikuista seuraa, kerran oli taapero rintarepussa ja sittemmin pieniä on ollut useimmilla matkoilla mukana kaksi. Yritän tässä sanoa jotain sellaista, kuin että en ole oikein osannut lykätä elämää odottamaan jotain sadunomaista ”oikeaa hetkeä” tai ”sitä oikeaa.” Se on herättänyt kanssakulkijoissa ajoittain hämmennystä.
Olen kuullut niin paljon hyvää tarkoittavia ja kannustavia ”tsemppauksia” siitä, miten kesähäät odottavat ja miten vielä teen iltatähden sillä tavalla kuin lapset pitää tehdä, rakkaudellisen avioliiton turvasataman suojaisimpaan poukamaan, että ajoittain olen ollut hukata itseni.
Mutta kun ei ole. Ymmärrän, että on vaikeaa tajuta, että jonkun ajatukset ja toiveet hyvältä elämältä ovat erilaisia kuin itsellä. Sitä saattaa näyttää vähän naiselta, mutta ei sitten niitä hääohjelmia tykkääkään katsoa, ja lapsenakin kiipeili puissa ja haaveili olevansa intiaani, eikä prinsessa. (Taas kerran, kaikki saavat haluta olla prinsessoja, mutta jos sais myös olla haluamatta.)
Teininä maalla identifioiduin mopopoikiin, enkä heitä ihaileviin tyttöihin. Pitkään olin varma, että minun on oltava lesbo, että eihän tässä ole muuten mitään järkeä, kun ei kiinnosta meikit eikä keimailu. Suureksi pettymyksekseni ihastuin yhä uudestaan kohtalokkaisiin tummasilmäisiin nuorukaisiin. Joilla oli penis. Ja jotka tykkäsivät tytöistä. Eikä se ole mihinkään muuttunut. Mutta yksi asia on muuttunut. Enää en jaksa ja aio ottaa edes salaa paineita siitä, että elämäni meni niin kuin itse sen tahdoin menevän.
Että nauroin liian kovaa ja väärissä paikoissa. Että vilpittömästi en tajunnut, miksi ihan kaikki poika- tai miesporukat eivät ota minua mukaan leikkeihinsä ja kohtele vertaisenaan (se sattuu joka ainoa kerta, kun se tapahtuu.) Että en osannut haaveilla prinsessahäistä. Että ostin sen hemmetin maatilankin ihan yksin, tajuamatta kysyä lupaa keneltäkään. Että rakastin ja rakastan matkustaa ja janosin seikkailua. Että sisälläni on aina elänyt enemmän teinipoika, kuin teinityttö. Ja elää muuten yhä. Ja että siitä huolimatta en ole mies, vaan nainen.
