Vihreämpi maaseutu on parempi maaseutu
Minut valittiin sunnuntaina Maaseutu- ja erävihreiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Ehdokkaaksi minut on nimetty jo aikaisemmin täällä Vaasan vaalipiirissä, mutta liityttyäni myös Maaseutu- ja erävihreisiin, päätin hakea heidän ehdokkaakseen.
Olen kotoisin Kauhajoelta, Suupohjan pääkaupungista Etelä-Pohjanmaalta. Siellä olen kasvanut keskimmäisenä maatalon viidestä tyttärestä. Pienenä isä otti meitä mukaan sikalaan, jos emakko oli juuri poikinut. Saimme silitellä possuja sen aikaa, kun isä ruokki sikoja ja loi lantaa. Teini-ikäisenä tienasin taskurahoja hoitamalla ruokkimisen ja lannan luomisen itse isän ollessa lomalla.
Tuntuu, että maatalous oli erilaista silloin. No, ensinnäkin, minä ja siskoni saimme istua possujen keskellä ja ruokkia sioille muun muassa uusia taskulaskimia (tämä on se nolo tarina, joka minusta kerrotaan kaikille perheen uusille tuttaville. Mainittakoon myös, että se taskulaskin toimi vielä useita vuosia sen jälkeen, kun isä poimi sen emakon ruokakaukalosta – ei tainnut maistua kovin hyvälle – ja kokosi uudelleen) ilman sen suurempaa pelkoa koko sikalan lamauttamisesta jollain viruksella. Mutta myös siten, että isälläni oli aikaa hoitaa siat kuntoon, ja samalla katsoa että tyttäret olivat kunnossa. Sikalamme oli sen verran pieni, että näköyhteys oli saavutettavissa hyvin nopeasti. Karju oli tapana päästää kiertelemään sikalan käytävillä lannanluonnin ajaksi, siellä se haisteli emakoitaan ja tutustui näin haaremiinsa.
Meiltäkin löytyi sairaita possuja, mutta sikalamme koko oli hallittavissa niin, että sairas yksilö huomattiin. Näin ei aina nykyisin ole. Isäni teki eläkkeelle jäämisensä jälkeen jonkin verran lomituksia, ja häneltä sain kuulla, että kahdeksan tunnin työpäivän aikana ehtii juuri ja juuri hoitaa perustehtävät, ruokkimisen ja siisteyden. Siitä huolimatta, että nykysikaloissa automaatio on arkipäivää, ei niiden koon vuoksi yksittäisen sian hyvinvointia ehdi välttämättä tarpeeksi tarkkailemaan.
Luin hiljattain vihaisen postauksen facebookista. Sen oli kirjoittanut nuori maaseutuyrittäjä, joka oli vihoissaan salakuvaajille, jotka käyvät etsimässä sairaimmat ja likaisimmat yksilöt hyvinvoivien keskeltä, ja nostavat niistä kohun. Päällimmäisenä minulle jäi tuosta vihaisesta kirjoituksesta kuitenkin mieleen se, että maatalousyrittäjällä ei ole aikaa. Työtä on tehtävä hiki hatussa seitsemänä päivänä viikosta, lomaa on tarjolla huikeat 26 päivää. Ymmärrän oikein hyvin, ettei maatalousyrittäjä hanki eläimiä ollakseen niille ilkeä. Toivon, että olen oikeassa uskoessani, että laiminlyönnit johtuvat voimavarojen puutteesta. Ei ole myöskään yksittäisen maatalousyrittäjän ahneutta ja suuruudenhulluutta kasvattaa sikalansa tai navettansa niin suureksi, ettei sen hoitaminen hoidu normaalin työpäivän aikana: meidän järjestelmässämme on oltava iso, että pärjää. EU:n tukijärjestelmä suosii isoja tiloja, ja maatalousyrittäjä saa suurimman osan tuloistaan nimenomaan EU-tukina.
Minä uskon, että vihreät ratkaisut varmistavat maaseudun elinvoimaisuuden tulevaisuudessa. Uskon, että tehostamisen ja tilakoon kasvattamisen aika on ohi, ja on alettava ajattelemaan suomalaista ruuantuotantoa inhimillisemmästä näkökulmasta. Inhimillisyyttä kaipaavat sekä maatilojen eläimet, että yrittäjät.. Maatalousyrittäjän on saatava työstään kunnon korvaus, ja toimiva lomitusjärjestelmä on elintärkeä. Uskon, että eläinten ja luonnon hyvinvointi auttaa myös maanviljelijää ja eläintenhoitajaa voimaan hyvin.
Kuvan söpöt, sundomilaiset lampaat eivät liity meidän perheen tilaan laisinkaan. Blogiin ne liittyvät, kun saavat onnellisina laiduntaa heinikossa.
Kirjoittaja on Vaasan vaalipiirin vihreiden puheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu, ja ehdolla kevään eduskuntavaaleissa Vaasan vaalipiirissä.
