Mikä olisikaan parempi puheenaihe näin kuninkaallisten häiden alla kuin parisuhteet! Mä olen aina ajatellut olevani parisuhdeihminen kyseenalaistamatta asiaa sen enempää. Perusteluina mulla on lähinnä ollut se, että en tykkää deittailusta ja sellaisesta kunnon sinkku-rellestämisestä. Tottakai mustakin on kivaa välillä juhlia, mutta ne illat päättyy pizzajonoon, josta suuntaan kotiin katsomaan Netflixiä ja iskemään roskaruokaa nassuun.

Jos totta puhutaan, niin musta on aika hemmetin kivaa kun voin vallata koko sängyn yksin, tehdä asioita just silloin kun huvittaa ja jättää tekemättä, jos en tahdo. Oon lähes 100 % varma, että sitten jonain kauniina päivänä kun se sopiva ihminen löytyy kohdalle, niin olen meistä se sotkuisempi osapuoli. Ja siihen asti aion nauttia siitä, että kukaan ei ole nalkuttamassa mulle keittiön pöydälle kasaantuvista tiskipinoista tai ylitsepursuavasta pyykkikorista. 

Oon oikeastaan aina ajatellut, että sinkkuna pitää tutustua paljon uusiin ihmisiin ja jatkuvasti etsiä sopivaa kumppania. Sitten voidaankin läimäyttää esille se fakta, että mä en yksinkertaisesti kykene siihen sellaisen keskivertoihmisen tavoin, sillä mun ystäväni sosiaalisten tilanteiden pelko nostaa tuossa kohtaa päätään. Tästä syystä olenkin pitkään ajatellut olevani jollain tapaa viallinen ja luopunut ajatuksesta, että löytäisin sopivan ihmisen mun elämään. 

Älkää vielä innostuko, se sopiva tyyppi ei ole vieläkään kuvioissa. Mutta jotain hassua on tapahtunut – mä olen viimeinkin okei sen asian kanssa, että ehkä mä tulen viettämään vielä useammankin sinkkuvuoden ilman mitään parisuhteen häivähdystä. Sen hyväksyminen tuli aikamoisena yllätyksenä itsellekin, sillä olen aina haaveillut isosta perheestä ja äitiydestä nuorella iällä. Mutta eihän se parisuhde estä perheen perustamista! Itseasiassa mä olen jo aloittanut kasvattamaan mun pientä perhettä yhdellä karvaisella ja rämäpäisellä pojalla. Kahdeksan kuukauden ikäinen Jasu on vienyt mun sydämen sekä antanut ja saanut osakseen niin paljon rakkautta.

Pointtina tässä koko höpinässä oli se, että on ihan ok olla ja HALUTA OLLA yksin! Niin monet mun kaveritkin kokee kauheita paineita siitä, että tässä kahdenkympin toisen puoliskon lähestyessä pitäisi olla jo vähintäänkin se vakava parisuhde, kaksi lasta, farmari ja häät tulossa. No ei tosiaan pidä. Kyllä me ehditään! Ja jos ei, niin sekään ei haittaa. Mä ainakin aion nauttia mun vapaista sinkkuvuosista ilman miestenmetsästystä, nukun keskellä sänkyä ja ajelen mun pikkusella Ford Fiestalla Japen kanssa kahdestaan karaokea laulaen.