Kieroutunut älykkyydentaju

Minulla on nyt ollut useampi ensitapaaminen miesten kanssa, mikä on tuntunut melkein enemmän älylliseltä kilpavarustelulta kuin mukavalta yhdessäololta. Tai on se ollut sitäkin, mutta pröystäilyn kera.

Kaikkein nautinnollisimmathan on rennot treffit, missä nauran paljon ja minulla on aidosti hauskaa. Tykkään kivasta viihtymisen tunteesta jonkun komistuksen seurassa.

Kyse taitaa olla tyhmyyden pelosta ja väheksynnästä, älykkyyden ihannoinnista. Olen kuitenkin huomannut, että joskus näissä tilanteissa minulle tulee sellainen olo kuin olisin työhaastattelussa ja että minua arvioitaisiin mikroskoopin kanssa. Lopunkaiken päädyn kuitenkin möläyttämään jotain hölmöltä kuulostavaa, tai nostan sarkasmin panssarin jo liian korkealle jolloin lopputuloksena on jälleen jokin outo, tilanteeseen sopimaton möläytys.

Mihin me luulemme pääsevämme jatkuvalla vakuuttelulla toistemme aivotoiminnasta? Onko kyse vain omasta epävarmuudesta, omasta älyllisestä riittämättömyydestä? Ja siitä, ettemme ”ainakaan halua ketään itseämme tyhmempää”.

Minun tapauksessani taitaa olla kyse tästä. Olen akateemisesti pätevä nainen, en halua kirjaviisasta tai sosiaalisesti lahjakasta vaan molemmat. Haluan kaiken. Haluan luovuutta. Mutta miksi?

Tänään minulla oli pitkästä aikaa ensimmäiset treffit, mitkä oli mukavat ja kivat. Aloin jo kaipaamaan pientä melankoliaa. Mikään ei näköjään taaskaan riitä tai kelpaa.

Olen tainnut tulla jo riippuvaiseksi egojen taistosta, kun hakemalla haen koko ajan jotain ”enemmän”. Enemmän jotain kieroa?