Soittaako prinssini huomenna ovikelloani?

Viime viikkoina olen potenut suurta alakuloa sinkkuudestani. Olen keskustellut asiasta yllättävienkin tahojen kanssa, mm. äijistä äijimmän tuttavani ja avioliitossa elävän samanikäisen sukulaiseni kanssa. Tyytymättömyyteni on saanut jo kaksi lakipistettä ja yhden hillittömän itkukohtauksen. Hysteeriseen hetkeen johtivat monet syyt, mutta se johti lähinnä vain yhteen ajatukseen: olisipa minulla poikaystävä.

Epätoivoisten sinkkujen, tyytyväisten sinkkujen ja sydäntenmurskaajien lisäksi kaikki sanovat että se joku löytyy kun lakkaa etsimästä. Mitä helvettiä? Ensinäkin, minun ei tarvitse löytää elämäni miestä, rakkaus vaikkapa ensi vuoden ajaksi olisi jo tarpeeksi.

Ja en näe mitään pahaa ainakaan siinä että käyn treffeillä, miesten sängyissä ja katselen ympärilleni. Pitäiskö minun odottaa yksin kotona selibaatissa? Miten voisin löytää jotain jos pysyisin vain kotona? Eipä tähän sinkkuuteen mitään lääkettä kyllä ole.

Varsinkin nyt kun olen tiedostanut kaipaavani seurustelua, satunnainen seksi ei tuo samaa nautintoa kuin aiemmin. Olen suoraan sanottuna kyllästynyt siihen.

Ehkäpä kuitenkin sorrun taas niihin keitä ei kiinnosta mikään muu kuin seksi. On sänkykumppanit ja halikaverit ja älyllisesti epätyydyttävät treffit parempi kuin ei mitään. Surullista mutta totta.