Bonjour!

Jätin hiljattain kaiken taakseni ja muutin Pariisiin. Nyt täällä sitten ihmettelen maailman menoa, verkostoidun ja etsin töitä. Tästä muutoksesta johtuen blogini joutui heti aloitettuani odottamaan hieman, sillä maasta muuttaminen käy täysin työstä, mutta I’m back! Tällaiselle hermohannalle, ahdistukohtauksista kärsivälle omaa rauhaa rakastavalle tytön tylleröiselle on aikamoinen repäisy irtisanoa kämppä ja asua kuukausitolkulla muiden nurkisssa sekä jättää 10 vuotinen työhistoria samassa yrityksessä taakseen. Haluan jakaa tämän kanssasi.

Ensimmäinen oppi Pariisin työmarkkinoista: Verkostot ovat avainasemassa ja ihmiset ovat uskomattoman avuliaita niiden luomisessa. Kun kerron taustani ja mitä etsin, alkaa välittömästi miettiminen tunteeko ko. henkilö jonkun joka tuntee jonkun joka voisi etsiä minunlaistani osaajaa. Aivan mieletöntä!

Suomessa verkostojen merkitys kasvaa koko ajan, mutta suositukset ovat varovaisia. Mielellään ei yhdistetä omaa nimeä henkilöön, jonka työn jäljestä, persoonasta, villasukkien väristä, serkunkumminkaimasta ja allergioista ei olla 110% varmoja. Pelätään omien kasvojen ja nimen menettämistä. Olenkin pitkään pohdiskellut Suomen häpeäkulttuuria, jossa häpeä hallitsee tekojamme, sanojamme ja valintojamme. ”mitä jos minut tuomitaan?”, ”mitä jos epäonnnistun?”, ”mitä, jos menetän kaiken?” mitä jos mitä jos….

Elämä on liian lyhyt. Meillä on kaikilla omat taistomme, onnistumisemme ja tiemme, jota seurata ja on täysin turhaa energian hukkaa pohdiskella muiden ajatuksia tai mitä jos. Elämän tielle antautuminen vaatii paljon, mutta se antaa enemmän. Olen viime aikoina oppinut paljon avautumisesta, luottamisesta ja rakkaudesta sekä omien rajojen pitämisestä. Olen ollut erittäin sulkeutunut ja pitänyt varuiksi etäisyyttä ihmisiin. Tämä yhdistettynä hemmetin suureen egoon ja pätemisentarpeeseen on ollut myrkkyä, mutta olen viimeisen vuoden aikana huomannut, että mitä enemmän olen ollut oma itseni, sitä kauniimmin ja lähemmäksi ihmiset ovat tulleet. Luulen, että tässä ollaan asian ytimessä miksi häpeä sanelee paljon tekemisiämme. Pelätään ettei kuuluta joukkoon, ettemme kelpaa sellaisena kun olemme, jos tulemme aitona itsenämme näkyväksi ympäristöllemme. Mitä jos, elämä näyttäytyykin meille täysin vasta, kun uskaltaudumme olemaan oma itsemme?

Toki verkostojen merkitys työelämässä on jo jokin aikaa muuttunut Suomessakin ja niitä hyödynnetään entistä enemmän, mutta täytyy kyllä silti todeta, että tällaista verkostojen voimaa en ole ennen kokenut kuin täällä Pariisissa. Nähtäväksi jää kantaako sanat tekoihin asti. Siitä sitten lisää täällä.

xo