Pieni rakas tyttäremme on jo yhdeksän päivää vanha. Hänellä on mantelinmuotoiset, tarkkaavaiset silmät, paljon tukkaa ja rimpulajalat pienine varpaineen. Hän saapui maailmaan kolmen vuorokauden supistelujen jälkeen pienellä avustuksella ja täytti äitinsä heti ensirääkäisyllä ennenkokemattomalla rakkaudella.

Raskaus ei sopinut mulle yhtään. Olo oli liki koko yhdeksän kuukauden ajan epämukava, tukala, melankolinen, etova, vieras tai muuten vaan kurja. Äitiys taas tuntui heti synnytyssalista lähtien itselle luontevalta ja lapsi omalta. Tuo maailman suloisin pieni ihme on nyt meillä lainassa ja ajattelin nuuhkia ja silitellä häntä niin kauan ja paljon kuin voin.

Tämä blogi oli raskauspäiväkirja ja purkautumiskanava. Raskaus on nyt ohi, eikä uutta ole suunnitteilla, joten blogikaan ei luonnollisesti jatku. Seuraavaksi keskityn kirjoittamaan päiväkirjaa tyttärelleni, mutta sen jaan ainoastaan hänen kanssaan.

Viime yö oli kamala. Kivuliaita supistuksia alkoi ripotella pitkin iltaa, yöllä niitä tuli pääasiassa vartin välein, välillä muutaman minuutin välein. Väsymys ja kipu panivat aivot mössöksi, mössöstä muistona puhelimeen supistusten välillä kirjatut muistiinpanot:

Ajattelen päärynöitä, niiden vihreyttä
Ne ärsyttää
Samoin joku vanha mies joka on harmaantunut
Miehen hengitys kuulostaa siltä, että roskalaatikoita paiskottaisiin jossain kaukaa
Pyllyssä paine
Lantio tulessa
Vituttava kipu
Ei tää etene
Nojailuasento on paras
Oksettaa
Onhan vauvalla kaikki hyvin
En halua synnyttää kuollutta vauvaa
Onhan vauvalla kaikki hyvin

Yritin parantaa oloa Panadolilla ja kauratyynyllä. Jälkimmäinen auttoi aluksi, ensimmäinen on iso vitsi.

Toinen, vielä isompi vitsi on se, että supistusten väli harveni puoleen tuntiin heti, kun aamu koitti. Päivä on mennyt vähän itkeskellessä ja paljon lepäillessä. Ruoka ei maistu. Odotan innolla seuraavaa yötä.