Rv 9+5

Viisi päivää sitten oli ensimmäinen neuvola. Se jännitti ja ahdisti etukäteen, heräsin edellisenä yönäkin murehtimaan. Pelotti, että joudun osaksi systeemiä, muiden määräiltäväksi, ekaa kertaa sitten peruskoulun. En pidä määräillyksi joutumisesta, en pidä auktoriteeteistä. Miltei yhtä paljon pelkäsin, että saan neuvolantädiksi lässyttäjän. En kestä lässyttäjiä.
 Valehtelin esitietolomakkeeseen, etten ole koskaan käyttänyt marihuanaa, koska niin kuulemma kannattaa tehdä. (En ymmärrä, miten nuoruuden pössyttely voisi mitenkään vaikuttaa varhaiskeski-ikäisen raskauteen?) Onnekseni olen normaalipainoinen sekasyöjä, joten säästyin syömisen osalta turhilta saarnoilta.
 Neuvolaihminen ei ollut lässyttäjä, se helpotti. Vähän nuorempi taisi olla kuin minä, se oli outoa ehkä. Tai ehkä pitää vaan tottua siihen, että suuri osa ihmisistä on nuorempia kuin minä.
 En suostunut katsomaan painoani, en keksi, mitä tekisin sillä tiedolla. Ahdistuisin? Mutta mitään järkevää. En edes ymmärrä, miksi raskaana olevan normaalipainoisen pitäisi olla tietoinen painostaan. Luulisi raskauden aikana olevan muutakin pohdiskeltavaa.
 Sain neuvolasta kasan papereita ja esitteitä ja lähetteen labraan. Kutsu niskapoimu-ultraan tulee kuulemma kotiin, sitä odotan kovasti (koska sitten voisi pikkuhiljaa tulla pois raskauskaapista).
 Pahin väsymys ja etominen loppuivat tosiaan kuin taikaiskusta viikon yhdeksän alkaessa. Edelleen huomaan tarvitsevani paljon enemmän lepoa kuin ennen raskautta, mutta se kamala krapulaolo on poissa.
 Mieliala on ollut aaltoileva. Välillä pelottaa ja ahdistaa ihan kaikki: oman identiteetin kadottaminen, systeemin osaseksi joutuminen, kehon muuttuminen, lihominen, itsenäisyyden menettäminen. Välillä taas tuntuu rakkaudelta. Sekin hämmentää. En tiennyt, että ihminen voi tuntea rakkautta alkiota kohtaan. Olen lohdullisen kiitollinen luonnon tavasta hoitaa asioita.
 

Olen alkanut kerätä nimilistoja.