Niskapoimu-ultra

Oli aurinkoinen kevätpäivä. Taivas oli pilvetön, auringonsäteet lämmittivät ja tiestä nousi kevyttä pölyä. Ajettiin kohti Käpylää, molempia jännitti (toisella innokas ja iloinen jännitys, toisella kasa huolta mukana). Auto parkkiin, itse astelin elämäni ensimmäistä kertaa Kätilöopiston ovista sisään. Oikean odotustilan paikannus ja loputtomalta tuntuva odotus.
 Kätilö oli reipas ja mukava, täti Pohjois-Savosta (juuri sellaista olisin toivonut neuvolantädikseni). Askeettinen vastaanottohuone, muutamia kysymyksiä ja pötkölleen. Ultralaite mahan päälle ja siellä se polski – meidän pieni apina, joulun ihmelapsi. Ensin näkyi hento helminauha selässä, niska ja pieni peppu. Sydän sykki, silmät kostui. Vauhdikkaasti tyyppi kiepautti itsensä ympäri, jolloin kätilö sai mitattua niskapoimun: 1,1 ja puhtaat paperit. Silmien kostuminen vaihtui vuolaaseen kyynelehtimiseen. Pieni apina pyörähti taas, saimme ihailla hänen sivuprofiiliiaan. Tyylikäs, suora nenäluu, suora selkäranka, oikein kehittyneet aivot, pieni vatsalaukku kaksi kättä, kaksi jalkaa ja vilkas olemus. Näytti vielä peukkua, allekirjoittanutta varten, haluan tässä kohtaa uskoa. Ihmisen päälaki-peppu -pituudeksi mitattiin 7,6 cm, samalla aikaisestettiin laskettua aikaa muutamilla päivillä.
 En ole ikinä koskaan ollut näin onnellinen. Niin onnellinen, että saan kokea tämän. Niin onnellinen, että maailman paras mies jakaa tämän kanssani ja tukee ja ymmärtää ja rakastaa. Olen niin onnellinen, että pienellä tyypillä on kaikki hyvin, hän tuntuu jo niin vahvasti  omalta. En voi ymmärtää, miten voin rakastaa niin kovasti jo nyt ihmistä, jota en ole koskaan tavannut. Olen ihmeissäni onneni määrästä.
 

Tämä on heittämällä huikeinta, mitä olen koskaan kokenut.