ONNEA!

”Voi onnea, onpa ihanaa!” Esimerkiksi tuollainen on reaktio, kun kerron olevani raskaana. Itse en osaa samalla tavalla. Yleensä yritän lopettaa keskustelun mahdollisimman pian, koska en ole kiinnostunut puhumaan ruumiini tilasta puolituttujen tai edes vähän tutumpien kanssa. Keskustelukumppaneista näkee pettymyksen, kun en alakaan hekumoida onneani, vaan ennemminkin toivon kuukausien kuluvan nopeasti. Muutamat ovat jopa sanoneen, että ”Et vaikuta kovin innostuneelta”. Neuvolantätinikin kysyi, että ”Oliko lapsi teidän molempien kannalta yhtä toivottu”. Minulle ei ole luontevaa alkaa lässyttää ja tilittää tilani autuutta (varsinkin, kun tämä möhöttyminen kaikkinen sivuoireineen on kaukana autuudesta). En ole haaveillut raskaudesta, vaan siitä vauvasta. Ei pidä mitenkään ihanteellisena sitä, että mahani venyy ja tissini paisuvat ja olo muuttuu tukalaksi. Tämä on pakollinen välivaihe omaan lapseen. En ennen tätä kokemusta edes tiennyt, että raskaudesta on jotenkin pakko olla fiiliksissä ja ”nauttia”. Mutta näköjään yhteiskunnassa on tämmöinenkin kirjoittamaton sääntö.
 Olenko jotenkin viallinen?