Alavatsassa on ollu menkkamaista jomottelua, herättiin molemmat miehen kanssa tajuamaan, että tässähän saattaa olla lähtö lähellä (tai sitten ei, jää nähtäväksi). Yritän kuitenkin nyt tehdä asioita mahdollisimman valmiiksi. Aloitin sairaalakassin pakkaamisen, pesin rääpäleen vaatteet valmiiksi, tilailin viimeisiä tavaroita. Mies sanoi eilen, että hauskaa, kun saadaan vauva. Se lause vähän vähensi viime aikoina päätään nostanutta paniikkia.
 Yhtenä päivänä työpaikan avoimesta ikkunasta kantautui vauvan itkua. Se tuntui tisseissä. Hämmentävää.
 Öisin ja iltaisin on kauhean kuuma. Maha tuntuu painavalta. Urheilua on täytynyt keventää ja vähentää entisestään.
 

Enää neljä virallista työpäivää jäljellä ennen äitiyslomaa.

Olen vähän kauhuissani taas. Miten musta on muka lapsiarkeen? Miten musta on koti-ihmiseksi? En ole kiinnostunut leikkimisestä, lässyttämisestä, lapsen kehitykseen perehtymisestä tai muiden ihmisten lapsista. Onko ihmisestä äidiksi ilman niitä? Voiko pennun kasvattaa sokkona ja olemalla itse tylsä aikuinen? Kuinka pian pääsen kavereiden kanssa viettämään varpajaisia? Kuinka pian voin lopettaa imettämisen ilman suurta paheksuntaa? Voinko hommata kuulosuojaimet blokkaamaan pennun huutamisen?
 

Tästä saattaa tulla katastrofi.