34. viikko alkoi tänään. Maha kasvaa. Vauva puskee päätään alapäätäni vasten, monottaa kylkiä. Hengästyn kävellessä, turpoan, jos joudun olemaan pitkään jaloillani. Uusia äitiysvaatteita ei huvita ostaa, melkein kaikki vanhat vähän puristavat tai ovat ihan vaan yököttäviä tai urpoja. Kuljen samoissa housuissa päivästä toiseen.
 Kävelin eilen kaupungilla. Ihmiset ovat hoikempia ja vahvemman oloisia kuin ennen. Kauden muoti on näyteikkunoiden mukaan harvinaisen kaunista ja omaan makuun solahtavaa. Tekisi mieli näyttää hoikalta ja kauniilta. Ihanan uuden mekon sijaan menen ostamaan imetystissiliivit, vituttaahan se.
 Näin tässä yhtenä yönä unta juoksemisesta.
 

Mies jaksaa kuunnella marinaani. Ja kehua pyytämättä, että olen kaunis ja seksikäs ja mahanikin on tosi täydellisen muotoinen ja söpö. Ei se varmaan koskaan tule edes ymmärtämään, kuinka tärkeitä semmoiset sanat justiinsa nyt on.

Välillä kaduttaa ihan kamalasti. Tulee semmoinen olo, että enhän mä edes tykkää lapsista (ärsyttäviä, likaisia, itsekkäitä, kuolaavia, haisevia ja vähän tyhmiä), enkä ole hoivaajatyyppiä muutenkaan. Että mitä helvettiä mä olen tässä tekemässä, saako tämän vielä jotenkin peruttua.
 Ja sitten tulee sellaisia hetkiä – niinkuin esimerkiksi tänään – että tulee aivan raastava tarve saada oma vauva syliin ja hukuttaa tyyppi kaikkeen siihen rakkauteen, joka ei enää mahdu omaan kehoon edes survomalla.
 

Olen kuullut, että se itse äitiysvaihe vasta ristiriitaista onkin. En ole varma selviänkö tästä touhusta järjissäni.