Pari päivää sitten alkoi viimeinen kolmannes. Uskomatonta, että oon selvinnyt jo näin pitkälle! Lueskelin tuossa ajatuksia ensimmäisiltä kuukausilta ja olen äärimmäisen helpottunut, etten ole enää niin ahdistunut ja fyysisesti epäterve kuin silloin. Myös varmuus siitä, että saadaan vauva syliimme kokonaisena ja hyvinvoivana, on melko vahva.
 Maha kasvaa kasvamistaan. En pysty enää istumaan pitkiä aikoja ja töissä on alkanut olla vähän hankalaa olla. Kengät ovat jääneet puolisen kokoa liian pieniksi. Keho kaipaa lepoa ja palautumista uskomattomia määriä, siihen on ollut vaikeaa suhtautua. Hengästyn kaikesta, siihenkin on ollut vaikea suhtautua. Tuntuu, ettei mitään kuntoa olisi koskaan ollutkaan.
 Tytön nimi on ehkä keksitty, vaikka onhan tässä vielä aikaa sitäkin veivata. Tilasin äitiyspakkauksen ja jätin hakemuksen äitiyspäivärahasta.
 

Aina, kun näen tai kuulen vauvan neuvolassa tai lääkärillä, rakastun häneen vähän enempi.

Mahassa möyrii ja potkii. Olen erottavinani jonkinmoista vuorokausirytmiä jo, ihan hyväuniselta meiningiltä toistaiseksi vaikuttaa. Sormet ristiin ja puun koputtelua.
 Energiaa on ollut edelleen enempi, kuin aikaisemmin, ja terveenäkin olen pysynyt. Se, että on päässyt säännöllisesti salille, kävelylenkeille ja joogaan on pitänyt päätä hyvin kasassa. Käynnissä on myös häpeilemätön hemmotteluvaihe: hierontoja, herkkuja, laiskottelua, uusia meikkejä ja voiteita, kylpylöitä ja kahviloita. Jotenkin mahan kasvaessa oon alkanut ymmärtää ansaitsevani kaiken hyvyyden.
 

Kasvava vatsa on tehnyt koko hommasta myös huomattavasti todellisempaa. Meille on oikeasti tulossa vauva. Minusta tulee äiti. Olen jo odottava äiti. Huomaan lueskelevani kokoajan enempi raskausblogeja ja synnytyskertomuksia. Lista pakollisista vauvatarvikkeista on muodostunut. Koko homma on ajatuksena muuttunut yhä enempi ookooksi. Uskon, että musta tulee maailman paras äiti. Omanlainen, edelleen muusta elämästä ja työstään kovasti välittävä ja hiukan urheiluaddiktoitunut, mutta silti maailman paras omalle lapselleni.