Viimeiset viikot ovat sujuneet oikein hyvin. Edelleen olen väsyneempi kuin normaalisti, edelleen maha rajoittaa istumis- ja nukkumisasentoja, edelleen ikävöin samppanjaa, edelleen ikenet vuotavat verta. Mutta mieli on ollut parempi, olen päässyt urheilemaan hyvin ja pidentyneet päivät ovat tuonee lisää energiaa sosialisointiin. Ihan syystä puhuvat, että keksiraskaus on koko tämän pakollisen esivauvavaiheen parasta aikaa.
 Sellaisen uusi, toisinaan vähän huolestuttava oire tässä on kuitenkin ilmaantunut, kuin lahoava pää. Joksikin raskaussekoiluksi tätä vissiin kutsutaan, mutta enpä osannut olla asiasta huolissani ennen kuin omalle kohdalle osui. Tähän asti unohtelu ja yleinen sekoilu on ollu varsin vaaratonta: salille mentäessä unohdan puolet tavaroista kotiin, töihin lähtiessä unohdan läppärin yöpöydälle ja muutenkin pyörin ympäri kämppää miettien, että mitäköhän sitä ihminen juuri oli tekemässä. Tänään kuitenkin vein homman aivan uudelle tasolle unohtamalla kodin ulko-oven auki. Ei ihan fiksua – tämä kun ei ole kaikkein idyllisintä aluetta. Onni oli paksukaisen puolella, eikä mitään ollut muutaman tunnin brunsseilun ja käveleskelyn aikana tapahtunut, säikähtäähän sitä kuitenkin ehti. En tiedä, miten tämä pään lahoaminen tässä raskauden aikana yleensä etenee, mutta ohuesti pelottaa kyllä mahdollinen tilanteen pahentuminen. Jos nyt unohdan oven auki, mitä tapahtuu tulevina kuukausina? Unohdan, missä asun? Unohdan kuka olen?
 

Lievällä kauhulla tässä nyt sitten.

”Voi onnea, onpa ihanaa!” Esimerkiksi tuollainen on reaktio, kun kerron olevani raskaana. Itse en osaa samalla tavalla. Yleensä yritän lopettaa keskustelun mahdollisimman pian, koska en ole kiinnostunut puhumaan ruumiini tilasta puolituttujen tai edes vähän tutumpien kanssa. Keskustelukumppaneista näkee pettymyksen, kun en alakaan hekumoida onneani, vaan ennemminkin toivon kuukausien kuluvan nopeasti. Muutamat ovat jopa sanoneen, että ”Et vaikuta kovin innostuneelta”. Neuvolantätinikin kysyi, että ”Oliko lapsi teidän molempien kannalta yhtä toivottu”. Minulle ei ole luontevaa alkaa lässyttää ja tilittää tilani autuutta (varsinkin, kun tämä möhöttyminen kaikkinen sivuoireineen on kaukana autuudesta). En ole haaveillut raskaudesta, vaan siitä vauvasta. Ei pidä mitenkään ihanteellisena sitä, että mahani venyy ja tissini paisuvat ja olo muuttuu tukalaksi. Tämä on pakollinen välivaihe omaan lapseen. En ennen tätä kokemusta edes tiennyt, että raskaudesta on jotenkin pakko olla fiiliksissä ja ”nauttia”. Mutta näköjään yhteiskunnassa on tämmöinenkin kirjoittamaton sääntö.
 Olenko jotenkin viallinen?