Kiitos, kun kehut kauniiksi ja seksikkääksi, vaikka tunnen itseni kulahtaneeksi valaaksi. Kiitos, kun muistat ylistää kehoani naiselliseksi, vaikka olo tuntuu turpealta barbamamalta. Kiitos, kun edes yrität ymmärtää mielialavaihteluita, joita en ymmärrä itsekään. Kiitos, kun pidät tätä kaikkea maailman luonnollisimpana asiana. Kiitos, kun sanot, että minusta tulee loistava äiti. Kiitos, kun sanot, että hyvin me selvitään isosta mullistuksesta. Kiitos, kun olet rinnallani.

Rakenneultrapäivän sää oli likimain yhtä kaunis kuin edelliselläkin Kätilöopisto-visiitillä. Sinisellä taivaalla ajelehti pari hassua hattaraa ja aurinko paistoi. Olin edellisenä yönä herännyt aamuyöstä jännitykseen ja uni ei meinannut tulla kovasta yrittämisestä huolimattakaan takaisin. Heräsin lopulta naama väsymyksestä turvoksissa ja olo malttamattomana. Onko se terve? Onko se tyttö vai poika?
 Oltiin odotusaulassa liian aikaisin. Vartti vielä. Aika mateli. Kello 10.12 kätilö käski luokseen. Esittäytyminen, takit naulaan, pötkölleen tutkimuspöydälle.
 Ensimmäiseksi näin, että sydän sykki ja vauva liikkui. Tuli onnellinen olo. Sitten katsottiin aivojen rakenne ja mitattiin pää. Kaikki niinkuin pitääkin. Selkäranka näkyi taas kauniina helminauhana, vauva avasi ja puristi nyrkkiään. Sydämessä oli kaikki neljä lokeroa juuri niinkuin pitääkin. Munuaiset ja vatsalaukku ja tarpeelliset isot suonet näkyivät heiluvassa kuvassa tummina. Käsissä oli oikea määrä luita, reisiluut olivat sen pituiset kuin pitääkin.
 Sitten kätilö alkoi kurkkia pepun alle. Mitään ulokkeita ei näkynyt missään, sen sijaan häpyluu näkyi selvänä. Tyttö. Meille tulee tyttö.
 Jos np-ultran jälkeen leijuin pilvissä, taidan nyt olla jossain monta kertaa korkeammissa sfäärikerroksissa. Kaikki hyvin. Ja hän on pieni tyttö.
 

Viikonloppuna lähden Tukholmaan. Palannen takaisin ostoskassit täynnä vaaleanpunaista.