Ensimmäiset viikot kuluivat tuskallisen hitaasti: oli niin paljon ajatuksia ja väsymystä päässä ja pahaa oloa mahassa, että jokainen sekunti tuntui tunnilta. Nyt aika on saanut, jossei siipiä, niin skeittilaudan nyt ainakin. Ensimmäisen kolmanneksen päättyminen antoi rohkeutta kertoa uudesta sikiävästä elämästä perheelle ja muutamille ystäville. Tuntui helpottavalta päästä ulos kaapista ja olla kieltäytymättä bileistä. Ihmisten suhtautuminen on ollut hassu kokemus – en ole tottunut saamaan sellaista määrää henkistä hellyyttä ja huolenpitoa osakseni. Vähän jopa kiusallista ollut hetkittäin. Raskaana oleva nainen on ilmeisimmin edelleenkin yhteiskunnassa erittäinkin pyhä olento. Iloa on ollut myös paljon ja se on ollut mukavaa. Myös yksi vastaraskaudentunnustus tapahtui, se vasta ilahduttikin.
Kaiken ilon ja helpotuksen rinnalla kulkee vielä pieni huoli – toivottavasti täysin turha. Np-ultra eli niskapoimu-ultra on vasta kolmen yön kuluttua. Huomaan jännityksen kasvavan määräpäivän lähestyessä. Entä jos kaikki ei olekaan kunnossa? Entä jos sikiön sydän ei enää sykikään tai se on vaikeasti vammainen? Viime viikon lopulla mies kertoi jälkikasvunsa pohtineen, että pelottaa, kun ei tiedä onko se vauva jotenkin viallinen. Ajatus oli niin kamala, etten ole osannut päästää siitä irti, vaikka tiedän etukäteispelon turhaksi. En vaan tiedä, miten kestäisin huonoja uutisia. Melkein ehdotin, että pitäisikö käydä varmuudeksi yksityisellä ennen kunnallista ultraa, mutta päätin sitten kuitenkin pitää suuni kiinni. Ehkä olisi ollut turhaa hysterisointia. Ja toisaalta: jos asiat eivät ole hyvin, niille ei voi yhtään mitään, vaikka aikaistaisikin tutkimusta.
Niin että kolme yötä vielä. Sitten ehkä uskallan avata raotetun kaapinoven kokonaan ja nauttia loppumatkasta.
